Jeesus sai palstatilaa jouluaattona

[Noora Melaanvuo:] Jouluaatto on vääjäämättä vuodessa se päivä, jolloin Jeesus, kristinusko ja kristilliset kirkot saavat runsaasti palstatilaa sanomalehdissä. Tämä vuosi ei tehnyt poikkeusta. Näkökulmat vaihtelivat ja kriittisyyttäkin oli pelissä, mutta ainakaan toimittajilta ei ollut unohtunut, että pohjimmiltaan joulu on kristillinen juhla. Viettivätpä suomalaiset sitä kristillisin menoin tai eivät.

Uskonnollisia aiheita käsiteltiin niin uutisissa, pääkirjoituksissa, kolumneissa kuin pidemmissä asia-artikkeleissakin.

Jeesuksen historiallinen hahmo tuntui kiinnostavan toimituksia. Esimerkiksi Savon Sanomat oli tilannut kuopiolaiselta teologian tohtorilta Kari Kuulalta ison jutun, jossa käytiin läpi sitä, mitä Jeesuksesta on saatu selville tutkimuksen avulla.

Turun Sanomat puolestaan oli omistanut melkein kokonaisen sivun pohtiakseen, perustiko kristinuskon Jeesus vai Paavali.

”Edelliseen se pohjaa, mutta jälkimmäinen teki siitä kirkon”, Turun Sanomat kirjoitti. Jutussa tuotiin esille se, että Jeesuksen ja Paavalin opetukset erosivat toisistaan.

Tekstin kirjoittanut Kari Salminen oli jututtanut kirkkohistorian dosentti Kimmo Ketolaa sekä kaivanut esiin Raimo Harjulan uutuusteoksen Jeesus – mies myyttien takana sekä hiljattain suomennetun Alan Badioun kirjan Apostoli Paavali – universalismin perustaja.

Juttu eteni myös uskontojen väliseen vertailuun. Kirjoittaja ei pitänyt Jeesusta täysin originaalina tyyppinä, koska esimerkiksi hänen lausumansa kultainen sääntö oli tunnettu jo antiikin aikana. Uskontovertailun jälkeen palattiin taas alkuperäiseen aiheeseen.

”Niin tärkeä kuin Paavali kristinuskolle onkin, ihmisten mielissä apostoli ei ikinä syrjäytä mystisempää Vapahtaja-hahmoa”, artikkelissa todettiin.

Raimo Harjulan Jeesus-aiheiseen kirjaan viittasi jouluaattona myös Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka. Heikan juttu Jeesuksesta sai puolen sivun verran tilaa Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla.

Piispojen kirjoittamia tekstejä oli myös maakuntalehdissä: arkkipiispa Kari Mäkinen oli kirjoittanut Turun Sanomien pääkirjoituksen, ja Lapuan piispan Simo Peuran mielipidekirjoitus ”Anna lapselle joulu” oli taitettu näyttävästi eteläpohjalaisen Ilkan sivuille.

Heikan juttu ei suinkaan ollut Helsingin Sanomien ainoa kristinuskoa käsitellyt joulujuttu. Esimerkiksi Ulkomaan osion uutisjutussa ”Bagdadin joulu on pelokas” kuvailtiin, kuinka Irakin kristityt joutuivat odottamaan joulua matalalla profiililla.

Sattumaa ei liene sekään, että Helsingin Sanomat teki kulttuurisivuille ison jutun Länsirannalla sijaitsevan Jeesuksen syntymäkaupungin Betlehemin asukkaiden nykytilanteesta juuri jouluaattona.

Hesarin Betlehem-jutun alta löytyi kirjailija Katja Ketun tarina ”Uskokin on mennyt jo rajan taa”, jossa seikkailee myös Jeesus. Tekstin avautuminen vaatii kaunokirjallisia välineitä, ja hartaimmilla lehden lukijoilla on voinut mennä kahvi väärään kurkkuun, koska nykykirjallisuuden tapaan kertomuksessa ei ole kaihdettu ronskeja ilmaisuja.

Tuskin myöskään oli sattuma että Helsingin Sanomien kulttuuriosion sivun kokoisena avausjuttuna oli Anu Uimosen tekemä haastattelu näyttelijä-kirjailija Hannu-Pekka Björkmanista.  Haastattelu liittyi Björkmanin kirjaan Kadonneet askeleet ja siinä käsiteltiin kärsimystä ja Björkmanin uskonnollista vakaumusta.

Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteen jutun ”Joulu tuomittujen saarella” ingressiin oli päässyt syvä kristillinen merkitys anteeksiannon pyytämisestä. Ingressin mukaan ”Turun saaristossa, Rymättylän ja Nauvon välissä on pieni saari. 65 vuotta sitten siellä vietti yksinäisen joulun Emilia Aaltonen, joka rukoili anteeksiantoa pahoille teoilleen.”

Outi Kaartamon ansiokas henkilökuvaus vastasyntyneitä lapsiaan surmanneesta suomalaisnaisesta ei muutoin ollut kuvaus hengellisestä elämästä, mutta on kiinnostavaa, että juttu sai tällaisen kärjen jouluaattona.

Ilkassa oli jouluaattona suuri piirroskuva, joka kuvasi joulun historiaa kuvatekstien avulla. Luonnollisesti myös joulun kristilliset elementit oli täytynyt ottaa piirrokseen mukaan. Samassa lehdessä kerrottiin myös miehestä, joka oli parikymmentä vuotta kiertänyt jouluhartauksissa eri puolilla Pohjanmaata. Mies valitsi joka vuosi sellaisen paikkakunnan kirkon, jossa ei ollut ennen käynyt.

Aamulehden joulunumerossa joulun kristillisyys korostui suhteellisen vähän. Sana-palstalla oli tuomiorovasti Olli Hallikaisen kirjoittama lyhyt juttu Jeesuksen syntymästä. Joululauluja koskeneessa puheenvuorossa sivuttiin laulujen kristillistä merkitystä ja todettiin muun muassa, että tonttu provosoi ihmisiä vähemmän kuin Jeesus. Paria sivua aiemmin Aamulehden koko sivun juttu käsittelikin sopivasti joulupukkia.

- Noora Melaanvuo -
kirjoittaja on freelancer-toimittaja

Kahden maan journalisti

[Olli Seppälä:] Vanhassa vara parempi eli uutta odotellessa on hyvä palauttaa mieliin Annikka Mutasen vuonna 2009 tekemä tutkimus, jossa hän vertaa, kuinka uskontoa käsitellään suomalaisessa ja brittiläisessä journalismissa ja minkälainen toimituskulttuuri juttuja tuottaa (tai jättää tuottamatta). To do, or not to do God – Faith in British and Finnish journalism on tehty Oxfordin yliopiston journalismin tutkimuksen Reuters-instituutissa Helsingin Sanomain Säätiön rahoituksella.

Johdannossa Mutanen kirjoittaa, että läntisessä journalismissa uskonto on usein sijoitettu marginaaliin tai muuten kriittisyyden tuolle puolen.

Mutanen toteaa, että monet hänen haastattelemansa johtavassa asemassa olevat journalistit sanovat, että uskonto on aliarvostettua. Moni  - sekä suomalainen että britannialainen – arveli, että edes omaan maan uskonnollinen elämä ei ole toimituksissa tuttua, saati uskonto laajemmin maailmalla. Toimituksissa pelättiin toisaalta uskonnollista propagandaa. Mutta toisaalta Mutasen kysyessä, minkälaisia tarinoita journalistit haluaisivat medioihinsa, erityisesti suomalaiset toivovat juttuja käännynnäisistä.

Mutanen muistuttaa, että media paitsi heijastaa yleisiä asenteita suhteessa uskontoon, myös luo niitä.

Annikka Mutasen tutkimus on luettavissa täältä

Suosittelen.

Mutanen käsittelee tutkimuksessaan haastattelujen pohjalta seuraavia lehtiä: The Daily Mail, Sunday Telegraph, The Times, The Guardian, The Daily Mail, Mail on Sunday, The Independent, The Financial Times, The Economist, Suomen Kuvalehti, Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen ja Kaleva.

- Olli Seppälä -

Intimiteetin rajalla

[Hannu Kuosmanen:] Uskonto ja seksi ovat viime viikkojen keskusteluissa nousseet mielenkiintoisella tavalla esille uskontojournalismin näkökulmasta.

Keskustelun aloitti kolumnisti  Jukka Relander (vihr.) kirjoituksessaan Etelä-Saimaa lehdessä väittäessään, että papit puhuvat mieluummin seksistä kuin kirkon opista. Relander jatkoi teemaa yhdessä arkkipiispa Kari Mäkisen kanssa mediatapaamisessa, jossa julkistettiin kirkon Facebook sivu. Teemaa sivusi myös toimittaja Juhani Huttunen Kotimaa24 blogissaan.

En nyt kertaa käytyä keskustelu kuin siltä osin, mitä Mäkinen ja Relander uutisjutun mukaan mietiskelivät: ”Mäkinen ja Relander pohtivat luontevaa kieltä, millä Jumalasta voisi puhua. Suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous ja vaikeneminen eikä uskosta siksi puhuta kuin autonrenkaista.”

On hyvä erottaa, mistä julkisuudessa ja erityisesti journalismissa puhutaan, kun puhutaan uskonnollisuudesta. Toisaalla on kirkko, kirkon hallinto, kirkkopolitiikka, kirkon opinkappaleet, teologia. Toisaalla on uskon kieli, salattu Jumala, henkilökohtainen suhde uskoon ja Jumalaan.

En nyt puhu kirkollisesta journalismista, kirkosta kirjoittamisesta. Siinä pelaavat samat journalismin lainalaisuudet kuin minkä tahansa organisaation asioita käsiteltäessä. Siitä voi puhua kuin autonrenkaista ja pitääkin puhua.

Kun siirrytään pois reaalimaailmasta uskon alueelle, ollaankin jo liukkaammalla alustalla, siellä ei välttämättä edes nastarenkaat pidä. Ja kun siihen otetaan Relanderin ulottuvuus eli seksi, ollaan jo mustalla jäällä.

Usko ja seksi eivät kuitenkaan ole niin kaukaa haettu rinnastus kuin luulisi. Itse asiassa siinä puhutaan hyvin samanlaisista mekanismeista.

Kerrataan vähän. Muinoin 1980-luvulla pohdimme Kotimaan toimituksessa suhtautumista silloin kovasti nousussa olleisiin julkisiin henkilökohtaisiin todistuksiin uskoon tulosta. Kotimaa tunnetusti suhtautui tähän juttutyyppiin pidättyvästi, toki niitäkin jonkin verran julkaistiin. Perustelu varovaisuuteen oli, että niissä – kuten henkilökohtaisen uskon alueella muutenkin - liikutaan ihmisen kaikkein intiimeimpään ja henkilökohtaisimpaan elämään liittyvällä alueella.

Silloinen edesmennyt esimieheni, journalistina suuresti arvostamani päätoimittaja  Erkki Kario esitteli näkemystään visuaalisesti, kärjellään seisovalla intimiteettikolmiolla. Kolmio kuvasi ihmisen suhtautumista oman itsensä ulkopuolella olevaan maailmaan.

Se meni niin, että ensin on maailma, sitten Suomi, kotikunta, työ, sukulaiset, koti, perhe, minä itse. Ja kolmion kapeassa ja terävässä kärjessä ovat seksuaalisuus ja jumalasuhde.

Ylhäällä, kolmion leveimmällä sivulla ei ole juuri pidäkkeitä sen suhteen, mitä puhumme itsestämme ja maailman asioista. Melkein yhtä väljää suhtautuminen on kun tullaan alaspäin, Suomen kautta kohti työpaikkaa ja omia naapureita. Kolmion tällä mukavuusalueella ajatusten vaihto ihmisten kanssa liikkuu sujuvasti yleisellä tasolla.

Kun kolmiossa siirrytään kodin ja perheen alueelle, alkaa elinpiiri ja julkisuus supistua. Naapureille ei enää koiloteta kaikkia päivän tapahtumia, ei varsinkaan negatiivisia. Toki voidaan vitsailla, että taas tulee anoppi kylään ja vaimo taas motkottaa, mutta siihen se jää.

Mitä enemmän siirrytään kolmion kärkeen, sitä henkilökohtaisimmiksi asiat käyvät ja small talk katoaa.  Ja siellä, aivan kolmion kärjessä ovat siis seksuaalisuus ja usko, molemmat. Mikä tarkoittaa sitä, että yhtä vähän kun kaverille kerrotaan lenkkisaunassa, että nyt ei kuule onnistunut vaimon kanssa viime yönä edes viagralla, niin yhtä vaikeaa ja intiimiä on kertoa työkaverille, miten jumalasuhteen laita oikein on. Puhumattakaan siitä, että näillä asioilla elämöitäisiin julkisuudessa.

Siis kun Mäkinen ja Relander toteavat, että suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous, ei se ihan pelkästään sitä ole. Se on enemmänkin luontaista itsesuojelua – oman itsensä kaikkein syvimmän ja intiimimmän olemuksen varjelemista. Sillä sillä alueella ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Mikään ei voi ihmistä pahemmin loukata kuin epäily seksuaalisesta kyvyttömyydestä tai uskon riittämättömyydestä ja väärin uskomisesta.

Mitä tällä sitten on tekemistä uskontojournalismin kanssa? Intimiteettikolmiosta löytyy suora vastaus siihen, miksi viime aikoina näyttää siltä, että kirkossa keskustellaan enemmän seksistä kuin uskosta. Kuten Relander sanoo: ”Seksistähän puhuvat kaikki. Kuten nyt vaikka homoliitoista, avioseksistä, sitä edeltävästä kohkaamisesta ja sen sellaisista. Seksi ei enää ole mikään tabu. Uskonto on.”

Perinteisessä journalismissa on vältelty ihmisen henkilökohtaiselle alueelle menevää repostelua, ellei sillä ole merkittävää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Intimiteettisuoja ja yksityiselämän loukkaaminen on tarkoin rajattu.

Seksin osalta rajat ovat kuitenkin nopeasti hämärtyneet. Salarakkaista, intiimitekstareista, implanttimisseistä, BB-talojen sänkysählystä, julkkisten ja poliitikkojen avio-ongelmista on tullut raakaa kauppatavaraa. Sitä myydään ja ostetaan, usein molempien osapuolien suostumuksella.

Rajat ovat liudentuneet myös henkilökohtaisella tasolla. Netissä voi jo omat seksiongelmansa tunnustaa ja hakea vertaisverkon tukea, nimellä tai nimimerkillä.

Seksi ei siis ole journalismissa todellakaan mikään tabu. Siitä on ihan hyväksyttävää puhua.

Mutta usko, se näyttää edelleenkin olevan siellä intimiteettikolmion kärjessä. Edelleenkin me vaivaudumme, jos tätä pintaa raaputetaan liian syvältä. Juhani Huttunen kiteytti sen oivallisesti K24 blogissaan 19.11.

”Mielestäni intiimi teksti menettää viattomuutensa, jos siitä tehdään kaikille avoin. Sillä hetkellä, kun siitä tehdään julkinen, se lakkaa olemasta persoonallinen minun viestini sinulle, rakkaimmalleni.”

Tai kuten arkkipiispa Mäkinen sanoo:

”Jumalasta on puhuttava, mutta puhuminen ei aina ole helppoa. Puheessa tullaan myös nöyrän vaikenemisen rajalle. Terveeseen elämään kuuluu kokemus Pyhän läsnäolosta.”

Se vaara kuitenkin on olemassa, että myös uskon osalta kärjellään seisova intimiteettikolmio pyörähtää ainakin kyljelleen. Kun Erkki Kario kolmiotaan esitteli, ei ollut nettiä. ei facebookia, ei Kotimaa24-sivustoja, ei klikkausjournalismia, ei blogisteja.

Nyt kaikesta on tullut julkista. Jokaisella on mahdollisuus saada asiansa julkisuuteen ilman journalismin portinvartijoita. Jopa niin, että moni nettisivujen blogisti kuvittelee itsensä jo ammattitoimittajaksi. Rajat ja estot ovat kadonneet. Parhaimmillaan kehitys on loistavaa demokraatista tajunnan laajennusta, pahimmillaan iljettävää törkyä, pahan lietsontaa, valejournalismia.

Uskontojournalismin osalta kysymys kuuluukin, halutaanko usko pitää edelleenkin intimiteettikolmion kärjessä, salattuna, henkilökohtaisena, viattomana. Vai olisiko toinen ääripää se, että joku päivä tässä maassa alkaisi ilmestyä uskon Seiska, uskontopornon äänenkannattaja. Ihan niin pitkällä ei vielä taideta olla, vaikka BB-talossa jo vietetään on-line jumalanpalvelusta.

Uskontojournalismin toinen kysymys kuuluukin, haluaako kirkko kulkea tässä asiassa ajopuuna ajan virrassa ja hylätä sen, missä suomalainen uskonnollisuus on ollut vahvimmillaan. Vai haluaisiko se viestittää keskellä tätä kaikkea heti ja on-line julkisuutta, että julkisuus voi olla jotain ihan muuta. Että uskon syvin olemus ei olekaan huutaa omaa totuuttaan ääni käheänä muiden susien laumassa nettipalstoilla.

Voisiko uskon viesti todella olla esimerkiksi sitä, että kaikkea ei tarvitse repiä otsikoihin. Että meillä on jotain, mikä on salattua, pyhää, henkilökohtaista, muille kuulumatonta. Jotain jonka selittämiseen sanat eivät riitä.

Antaa pappien siis puhua vaikka seksistä jos siitä on puute, kunhan tärkein ei unohdu; yksin täältä on viimein lähdettävä, kohdattava Jumalansa yksin ilman julkisuutta. Sitä varten usko ja kirkko ovat viime kädessä olemassa, kuoleman yli kantamassa.

Eikä sitä kokemusta voi jakaa Facebookissa.

- Hannu Kuosmanen -

vapaa eläkeläinen, entinen tiedotuspäällikkö ja mm. Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja

Vain muutaman linkin tähden

[Olli Seppälä:] Uskontojournalismista kiinnostuneelle TV7 on hankala pala. Harva journalisti sitä säännöllisesti katsoo (anteeksi, jos olen väärässä), sillä kanava on niin vahvasti valinnut näkökulmansa, julistavan, jopa äkkiväärän herätyskristillisen näkökulman. Mutta kanavan ohjelmavirrassa on (ainakin on ollut) myös toisenlaista henkeä ja yritystä hahmottaa laajemmin uskonnon asemaa mediassa.

Jokusen vuoden (2006?) takainen jKr-ohjelma pohti paitsi kristinuskon ja median suhteita, myös uskontojournalismia – ainakin epäsuorasti. Anna Uusitalon toimittama ohjelma löytyy netin uumenista ja siinä esitetään kiinnostava väite: arviolta 5 % suomalaisen median ajankohtais- ja uutisvirrasta käsittelee kristinusko teemoja.

Onko jokin olennaisesti muuttunut ohjelman tekemisen jälkeen? (Uskontoon liittyvät muutokset ovat harvoin nopeita. Vitsin mukaan kirkon kvartaali on 25 vuotta. - Mutta media muuttuu tarvittaessa nopeastikin.)

Katso TV7:n jKr Kristinusko ja media

+

Netin uumenista löytyy myös tuoreempaa tavaraa, joka sivuaa uskontojournalismia. Yksityishenkilöt kokoavat ”mikromedioita”, kuten vaikkapa Britanniassa asuva freetoimittaja Riitta Bonny. Hän linkkaa Facebook-sivulla oman kiinnostuksena mukaan brittimedian uskontojuttuja.

Käy katsomassa Riitta Bonnyn Selailtua-FB-sivu

+

Ja vielä bonuksena yksi linkkivinkki blogosfääristä. Teologian ja psykologian opiskelija Ville Mäkipellon Verbaalinen velodromi -blogi sivuaa toisinaan tuoreesti myös uskonnon ja median suhteita. Erityisesti postaus 19.10.2011 "Suomalaisessa journalismissa on uskonnon mentävä aukko" paneutuu tähän teemaan (ja tuleepa sivussa tämäkin blogi mainituksi).

Tutustu Verbaaliseen velodromiin

+

Netin uumeniin sukeltamalla pääsee käsiksi liki arkeologisiin kerrostumiin, toisin sanoen noin kymmenen vuotta vanhoihin (harvemmin kovin paljon iäkkäämpiin) lehtijuttuihin. Uskonnon paikkaa mediassa pohdittiin kesällä 2003 Jyväskylässä Sacred Media -tapahtumassa. Siihen liittyvä juttu löytyy ainakin Vantaan seurakuntien Vantaan Lauri -lehdestä.

Lue artikkeli Uskonto median puristuksessa

Myös tämän "historiallisen" artikkelin äärellä voi  mietiskellä, onko mikään muuttunut. Onko meidän käsityksemme uskonnoista, toista kulttuureista ja pyhästä medioitunut eli mediasta peräisin?

- Olli Seppälä -

Ei hyysätä fundamentalistia

[Johanna Korhonen:] Olen ajatellut hankkia orjan. Meillä on keittiö usein niin sekamelskassa, että orjaa tarvitaan. Hän saa hoitaa myös pyykin ja haravoinnin. Hankin orjan Ruotsista, koska kolmannessa Mooseksen kirjassa sanotaan, että näin tulee tehdä; omasta kansasta ei saa ottaa orjaa, mutta muista kansoista kyllä. Myös Suomessa syntynyt maahanmuuttaja kävisi. (3. Moos 25:44)

Olen orja-asiaa edistääkseni ja elämääni helpottaakseni ryhtynyt tulkitsemaan Raamattua kirjaimellisesti. Sieltä löytyy hyviä ohjeita muun muassa tukanleikkuun suhteen. Parranajossa aion opastaa naapureitani ja kirkkovaltuustokavereitani elämään Raamatun mukaan. Koska papilla ei saa olla mitään ruumiillista vajavuutta tai vammaa, ryhdyn piakkoin savustamaan virasta lukuisia tuntemiani pappeja. Niillä on kaikilla silmälasit!

---

Kun uskonnosta kirjoittava toimittaja kohtaa henkilön, joka ilmoittaa, että Raamattua on luettava ja sovellettava kirjaimellisesti, miksi toimittaja ei kysy häneltä tästä orjuusasiasta? Tai siitä, miten henkilö voi väittää kirjaimellista lukutapaa ainoaksi oikeaksi, jollei edes hän itse sovella sitä?

Tai edes siitä, miksi nämä kirjaimellisuuden ystävät ovat kaikista kristityistä ne, jotka saavat päättää, mitä kohtia luetaan kirjaimellisesti ja mistä ei piitata vähääkään?

Logiikka ontuu, pahasti. Kuuluuko toimittajan osoittaa tämä vai olla vain hienotunteinen – ei nyt oteta esiin tätä kiusallista tematiikkaa, onhan heillä oikeus näkemyksiinsä, onhan ihmisellä oikeus olla myös epälooginen...?

 Monet uskonnosta kirjoittavat toimittajat valitsevat asenteekseen epämääräisen hienotunteisuuden. Kaikki saavat puhua, kaikenlaisia näkemyksiä julkaistaan, eikä toimittajan kuulu puuttua tilanteeseen, vaikka keskustelu harhautuisi mihin.

Tämä on toimittajille itselleen helpoin vaihtoehto – kahden tai monen tulen välissä on suuri kiusaus koettaa vain jotenkin selviytyä.

Mutta onko tämä oikein?

Vastata voi ainakin kahdesta näkökulmasta, jotka ovat journalistietiikka ja vallankäyttö.

Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Tämä koskee myös tilannetta, jossa virheellistä tietoa levittää haastateltava. Toimittajan on virhe havaitessaan estettävä sen leviäminen. Jos pääministeri väittää Suomen budjetin loppusummaksi summaa, joka ei pidä paikkaansa, toimittajan tehtävä on korjata virhe. Sama koskee tilannetta, jossa pääministeri on epälooginen: toimittajan tehtävä on puuttua asiaan ja kysyä, miten ministeri voi olla itsensä kanssa eri mieltä.

Ihmisellä on oikeus olla epälooginenkin, mutta ei silloin, kun hän käyttää valtaa toiseen ihmiseen. Tästä on kyse uskontokeskustelussa usein. Jos henkilö on sitä mieltä, että homous on syntiä eikä nainen saa toimia pappina, hän näkemyksiään julkituodessaan pyrkii vaikuttamaan muiden elämään: homojen käyttäytymiseen ja naisten työntekoon. Kun hän perustelee tätä Raamatulla, häneltä tulisi voida vaatia saman logiikan perusteella myös kannanottoa orjuuden oikeutukseen.

Toimittajan tehtävä ei ole pehmennellä eikä hyysätä, vaan käsitellä asioita sellaisina kuin ne ovat. Toimittajan tehtävä ei tiedonvälityksessä ole kenenkään, esimerkiksi kirkon vanhoillisten, erityinen suojeleminen. Heitä tulisi haastaa asiakysymyksissä aivan samoin kuin kaikkia muitakin; ”mielipiteenvapaus” ei oikeuta mihin tahansa käyttäytymiseen tai minkä tahansa toiminnan perustelemiseen.

 ---

Siitä ruotsalaisesta orjasta vielä. Kun kirkon porukat nyt näkyvät olevan erimielisiä kolmannen Mooseksen kirjan lukutavasta, on taivaallisen hyvä, että meillä on Korkein oikeus. Se linjasi viime vuonna, että ihmisen vakaumus ei oikeuta häntä rajoittamaan toisen ihmisen oikeuksia ja vapauksia. Siivoan vastakin keittiöni itse.

- Johanna Korhonen –
(Keskustelua boligikirjoituksesta käydään myös täällä)

Apuraha uskontojournalismin tutkimiseen

Helsingin Sanomain Säätiö on antanut 219 000 euron apurahan Suomalainen uskontojournalismi ja globalisaation haaste –tutkimukselle.

Tutkimuksessa suomalaista uskontojournalismia verrataan uskontoa koskevaan kirjoitteluun muissa pohjoismaissa ja Isossa Britanniassa.

- Tavoitteena on lisätä ymmärrystä uskonnosta, sen paikasta ja roolista ja niiden muutoksista suomalaisessa mediajulkisuudessa, kertovat dosentit Katja Valaskivi Tampereen yliopistosta ja Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta.

Tutkimuksen pääaineisto kattaa vuodet 2001 - 2010. Tutkimuksen aineisto koostuu sanomalehti- ja verkkouutisaineistosta (Helsingin Sanomat, Ilkka, Karjalainen ja Kaleva). Tutkimuksen pääaineisto kerätään vuosilta 2001– 2010, mutta sitä täydennetään aineistolla, joka ulottuu vuoteen 1950. Määrällisen analyysin lisäksi hankkeessa toteutetaan laadullinen vertailu muissa Pohjoismaissa ja Isossa Britanniassa tehtyyn tutkimukseen.

Hankkeen kesto on kaksi vuotta syksystä 2011 vuoden 2013 loppuun.

Tutkimus tehdään Tampereen yliopiston journalismin, median ja viestinnän tutkimuskeskuksen COMETin  (157 000 euroa) ja Helsingin yliopiston viestinnän tutkimuskeskuksen CRC:n (61 000 euroa) yhteistyönä.

Lue lisää Helsingin Sanomain Säätiön apurahoista täältä

2 x arkkipiispa

[Olli Seppälä:] Sattumaa vai tietoinen veto? Helsingin Sanomissa oli lauantaina (1.10.) yli puolen sivun haastattelu 80 vuotta täyttävästä emeritusarkkipiispa John Vikströmistä. Seuraavana päivänä (2.10.) oli samaisessa lehdessä sivun kokoinen haastattelu nykyisestä arkkipiispa Kari Mäkisestä.

Kristiina Markkasen tekemässä Kari Mäkisen haastattelussa puhui mies, joka halusi eroon pinnallisuudesta. Hän on selvästi hankala haastateltava, koska pohtii enemmän kuin sanoo suoraan.

Mäkinen ei esimerkiksi haastattelun mukaan halua käyttää ”koko suvaitsevaisuus-käsitettä, koska se on niin ylhäältä katsova”.

Arkkipiispan haastattelu on uskontojournalismia, koska arkkipiispa on uskonnon ammattilainen. Mäkinen on myös kirjallisuusmies, mutta ei Helsingin Sanomat häntä sen vuoksi haastatellut, vaikka siihenkin viitattiin.

Arkkipiispan haastattelu on aina roolissaan olevan ihmisen kohtaamista. Roolina hänellä on kirkon yhtenäisyys ja uskon elinvoimaisuus. Arkkipiispan yhteiskunnalliset arviot ja henkisen tilan syväluotaukset lähtevät aina hänen roolistaan käsin.

Mutta entä kun arkkipiispa jää eläkkeelle, missä roolissa häntä silloin haastatellaan?

Katja Kuokkasen tekemässä John Vikströmin syntymäpäivähaastattelussa puhuu elämää ja sen ilmiöitä ymmärtävä mies. Hän puhui ihmisarvon puolesta ja oli sitä mieltä, että elämän pelikentällä ei pidä heiluttaa vain kritiikin keltaista tai syrjäyttämisen punaista korttia, vaan myös kannustamisen vihreää korttia.

Vikström on yhteiskuntamme Vanha Viisas Mies, jota kuunnellaan.

Tämä Viisaan miehen rooli korostui kun Vikströmiä syntymäpäivän tiimoilta haasteltiin (muun muassa) Elixir TV -ohjelmaan (2.10.). Siinä Vikströmillä oli neulepaita päällä eikä hän puhunut kirkon asioista, vaan suomalaisesta elämänmenosta, armollisuuden kokemuksesta ja terveydestä.

On hyödyllistä kysyä, oliko Vikströmin haastattelu Elixirissä uskontojournalismia. Sinänsä uskontojournalismi-käsitteen tunkeminen tähän kohtaa voi tuntua keinotekoiselta, mutta minusta ei: se auttaa hahmottamaan käsitteen merkitystä.

Kun haastateltavalla on kuvissa (kuten Vikströmillä ja Mäkisellä Helsingin Sanomissa) piispanpaita ja papillinen sokeripala kaulassa, on syntyvä haastattelu tahtomattaan uskontojournalismia. Mutta neulepaitainen eläköitynyt piispa on vapaampi myös journalistisista määrittelyistä. Vai onko sittenkään? Kerran arkkipiispa aina arkkipiispa?

- Olli Seppälä -

P.S. Vikströmin Elixir-haastatelu katsottavissa täältä.

Kovaa ydintä etsimässä

[Hannu Kuosmanen:] Uskontojournalismi siinä laveassa muodossa kuin Olli Seppälä ja Mari Teinilä sen blogikirjoituksessaan määrittelevät, on kyllä Suomessa edelleen sisäpiirin juttu.

On tietysti aina hyvä tietää enemmän – ja samalla muistaa, että joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Katson tätä myös siitä perspektiivistä, että onko meillä resurssia ja kykyä kovin moni-ilmeiseen uskontojournalismiin tilanteessa, jossa oma pesä on lähes kokonaan siivoamatta. Voi myös kysyä, kuinka moni on todella kiinnostunut pienten marginaalien ramadaneista ja muista sangrilaajuhlista, siis Suomen mittakaavassa, jossa valtaosa ihmisistä on edelleen kristillisten kirkkojen jäseniä.

Suomessa uskontojournalistinen todellisuus on yhä sitä, että keskustelua julkisuudessa hallitsevat vuodesta toiseen luterilaisen kirkon lähinnä marginaaliset asiat. Jo 30 vuotta on kinattu naispappeudesta eikä sitä ole saatu järjestykseen, yhteistä näkemystä ei löydy siitä miten Raamattua tulkitaan, vieraat piispat saavat lähes vapaasti huseerata joukkoineen seurakunnissa ja kun mainitaan sana homo, keskustelulla ei ole äärtä ei laitaa.

Eikä selkeitä johtopäätöksiä osata tai uskalleta tehdä suhteessa lestadiolaisiin pedofiileihin, Nokia missioihin, neitseestäsyntymiseen, syntikäsitykseen, helvettiin tai sitten kirvespappeihin ja muihin hörheltäjiin - puhumattakaan muiden kirkkojen ja uskontojen omista kummajaisista.

Traagisinta tässä nykytilanteessa on se, että kaikki kirkot ja uskonnot näyttävät olevan vähemmistöjensä vankeja. Kirkollista keskustelua ja päätöksentekoa hallitsevat muutamat kehälliset asiat. Sitä ruokkii yhä aggressiivisemmin toisiaan peesaava pieni keskustelijoiden piiri, joka kuvittelee olevansa ainoa oikeassa oleva totuudentorvi. Ja tämä mekanismi toimii yhtä hyvin niin sanotulla konservatiivi- kuin myös liberaalirintamalla.

Se ei kuitenkaan ole välttämättä ollenkaan sama todellisuus kuin on kansankirkkojen ylläpitäjien arvomaailma - meidän joiden uskonnollisuus on sitä, että annamme kastaa lapsemme, annamme heidän käydä rippikoulun, haluamme kirkkohäät, käymme kauneimmissa joululauluissa ja toivomme että pappi puhuisi kauniisti hautajaisissamme ja osaisi edes hetken kulkea surevan ihmisen rinnalla.

Ja joka luottaa siihen, että kirkko olisi meidän ja koko kansakunnan tukena silloin, kun jotain todella järisyttävää tapahtuu. Tai kun yhteiskunnassa tarvitaan joku omantunnon ääni sanomaan, että hei, nyt toimitaan väärin.

 

Siis tätähän suomalainen – ja pohjoismainen – pinnan alla elävä uskonnollisuus on eikä sitä pitäisi vähätellä vaan pikemminkin vahvistaa. Monikulttuurisuus on tärkeää ja asioita pitää taustoittaa ja kytkeä yhteyksiinsä myös maailmanlaajuisesti, mutta ei sen pidä antaa peittää sitä, mikä on meidän uskonnollinen vahvuutemme.

Kysymys on siitä, minkälaista journalismia kirkko ansaitsee ja mitä se ruokkii. Sillä ei journalismi synny tyhjästä, ei todellisia uutisia tehdä toimituksissa, niitä vain jalostetaan.  Ei uskontojournalismin puute ole viimekädessä toimittajissa vaan lähteissä, siinä mitä kerrottavaa tai salattavaa kirkoilla ja niiden miehillä ja naisilla on.

Jos ajattelen omaa – jo vuosien takaista ja yli 20 vuotta kestänyttä aikaa kirkollisena toimittajana – niin silloin sentään oli ketä haastatella. Oli pappeja, piispoja, yliopistoteologeja, herätysliikejohtajia, kirkkoneuvoksia, maallikoita, joilla oli näkemystä, ajatuksia ja jotka ottivat kantaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Ja puhuivat ihan myös uskon peruskysymyksistä, hyvinkin syvällisesti ja ravistelevasti.

Mutta missä ovat tämän päivän Niinivaarat, Simojoet, Siiralat, Tiililät, Rekolat, Knuuttilat, Auraset, Vikströmit, Juvat, Huoviset, Murtorinteet, Haikolat, Eleniukset, Lähteenmaat, Räisäset, Lindqvistit, Pursiaiset...

Kovin on valjua ja pitkin seiniä hiipivää tämä nykyinen yliopistoteologien ja piispojen porukka. Siksi kai täällä kaiken maailman Räsäset ja Väisäset nyt käyttävät kirkon ääntä.

Viime kädessä kysymys on kirkkojen imago-ongelmasta, niiden kyvyttömyydestä viestiä omasta ydinsanomastaan ja ydinosaamisestaan. Nyt kaikki se hyvä, jota kirkko tekee ja edustaa, hukkuu tunkkaiseen, riitelevään, vallanhimoiseen ja marginaali-ilmiöitä esiin nostavaan julkisuuskuvaan. Revi nyt siitä uskontojournalismia – ihan kirkon puolesta hirvittää jos joku todella alkaisi tutkivaa uskontojournalismia harjoittamaan.

Mutta perussuomalaisuuden ja luthersäätiöläisyyden imussa näyttävät asiat vain yksinkertaistuvan ja pinnallistuvan: vaikeisiin kysymyksiin tarjotaan yhä helpompia vastauksia ja puuhastelua, jos edes niitäkään. Tai sitten vain yhtä järkkymätöntä totuutta, milloin kenenkin piikkiin.

Yksi asia minua vähän kauhistuttaa Olli ja Marin blogissa. Se on ajatus Uskontojournalistit ry:n perustamisesta. Älkää nyt todellakaan. Varsinainen syöpä koko journalistikunnassa ovat juuri nämä erikoistoimittajien pyhät veljeskunnat ja sisarpiirit. Politiikan toimittajat, taloustoimittajat, kulttuuritoimittajat ja pahimpina urheilutoimittajat. Niin sisäsiittoisia ja kollegiaalisia yhteistyö- ja vallankäyttöorganisaatioita ei tässä maassa juuri ole. Ja tämän sanon entisenä Auto- ja liikennetoimittajat ry:n varapuheenjohtajana.

Tässä suhteessa luotan enemmän laajan yleissivistyksen omaaviin koviin yleistoimittajiin, siis vähän samalla periaatteella kuin ovat yleislääketieteen erikoislääkärit. Tässä olen YLE:n Atte Jääskeläisen linjoilla. Hyvän toimittajan pitää tuntea elämää mahdollisimman laajasti, olla ennakkoluuloton ja olla koko ajan valmis oppimaan uutta. Myönnän että ei näitä kyvykkäitä joka paikan tulipalotoimittajia ole liikaa, mutta ei sitä oppia ainakaan Teologisessa tiedekunnassa saa.

Sillä erikoistumisen suurin vaara on siinä, että se voi vieraannuttaa toimittajan lukijoistaan. Toki tiedon – ja myös uskonnon - popularisointi edellyttää tavanomaista syvällisempää kiinnostusta, tietoa ja osaamista. Mutta mitä syvemmälle journalisti teologiassa tai uskontotieteissä uppoaa, sitä herkemmin hän samaistuu salatun tiedon omaavaan sisäpiiriin tai omaan uskonnolliseen viitekehykseensä – niin kielenkäytössään kuin vallankäyttäjänä. Kun proffat, piispat ja herätysliikejohtajat alkavat olla kavereita, kannattaa kavahtaa. Erikoistumista varten on Teologinen Aikakauskirja – ei sanomalehti.

Tällä kaikella en halua vähätellä Ollin ja Marin ansiokasta yritystä. Kyllä toki uskontojournalismia tarvitaan. Mutta ei se todellakaan helppoa ole, jo yksistään siitä syystä minkä Mikael Pentikäinen oivallisesti kiteytti uskontojen merkityksestä mediassa: ”Uskon myös, että niitä täytyy käsitellä sanomalehdissä. Sehän ei ole ihan helppoa, koska näkymättömän maailman käsittely ei ole perinteisen todistamiseen perustuvan journalismin kovassa ytimessä.”

Mikä siis olisi uskontojournalismin syvin olemus tässä insinööritieteiden ja ekonomian hallitsemassa rationaalisessa todellisuudessa? Olisiko se sen viestin välittäminen, että tässä kovassa maailmassa on kuitenkin jotain pyhää, jotain jota ei voi sanoilla loppuun asti selittää, jotain jota ei tarvitse kovilla faktoilla todistaa.

Ja että tässä maailmassa vielä joku edustaa jotain hyvää, kaiken pahan vastapainona, jotain jonka kuvaamiseen voi käyttää sanoja armo, sielu, henki tai mystiikka, jotain joka nousee esiin viimeistään silloin, kun kuolema vie ja lohdutuksen sanat hiipuvat. 

Miten sen piispa Ole Christian Kvaerme kiteyttikään heinäkuussa, kun Oslon tuomiokirkon edusta oli muuttunut kukkamereksi – siis nimenomaan kirkon edusta.

”Se mitä on tapahtunut, sotii kaikkea sitä vastaan, mitä kristillinen usko ja elämä on. Kirkkona meidän tulee nyt keskittyä kertomaan, mitkä ovat perustavanlaatuisia arvoja kirkossamme, uskossamme ja yhteiskunnassamme.”

Niin, mitkä ovat näitä perustavanlaatuisia arvoja, uskon kovaa ydintä? Siitä uskontojournalismissa on viime kädessä kysymys – siis arvoista. Tai sitten niiden puutteesta.

Siinä menee myös kirkon viestinnän ja journalismin raja. Journalismin yksi tehtävä on haastaa kirkko kertomaan näistä arvoista. Mutta vähintäänkin yhtä tärkeää on kertoa, jos kirkko tai mikä uskonto tahansa ei osaa tai ymmärrä omia arvojaan kertoa. Tai jos sen arvot ovat vääristyneet. Tai jos se ei kykene niiden mukaan rehellisesti elämään, edes läheskään.

Journalistin tehtävä on pukea nämä viestit sanoiksi, niin että sen tavallinenkin lukija ja kuulija ymmärtää. Ei se sen vaikeampaa ole kuin antaa sanat asialle, jota sanat eivät useinkaan kykene kertomaan.

Lohdullista on se, että samasta tuskasta on myös kaikki suuri kirjallisuus ja taide syntynyt.

Mutta journalisti vai julistaja  - se onkin sitten jo ihan toisen blogin arvoinen asia.

- Hannu Kuosmanen -

vapaa eläkeläinen, entinen tiedotuspäällikkö ja mm. Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja

P.S. Tämän postauksen innoittamaa keskustelua käydään mm. Kotimaa24:n Käytäväpuheita-blogissa.

Journalisti vai julistaja?

[Olli Seppälä:] Merkittävä osa uskontojournalismin tekijöistä ei tiedä tai miellä tekevänsä sitä. Usein he työskentelevät kristillisissä lehdissä ja mediassa. Heille otsikon kysymys on henkilökohtainen, identiteettiä muovaava.

En ole keksinyt kysymystä itse, sillä näin sen elävänä edessäni torstaina 15.9., kun Kotimaan vieraaksi Helsinkiin Hietalahdenrantaan oli saapunut parikymmentä kristillisten lehtien toimittajaa. Vastakkainasettelu tuli nopeasti loppukeskustelussa esiin. Joku painotti olemuksensa ja työnkuvansa julistuksellisuutta, toinen kiisti sen ja sanoi olevansa vain ja ainoastaan toimittaja.

Asia jäi ilmaan ja paikallaolijat päättivät jatkaa tämän identiteettikysymyksen – journalisti vai julistaja – ratkomista seuraavassa tapaamisessa vuoden 2012 alkupuolella.

Tilaisuudessa käytettiin myös käsitteitä kirkollinen journalismi ja kristillinen journalismi. Varsinkin viimeksi mainittua moni kristillisten lehtien toimittaja varmaan ajattelee harjoittavansa.

”Kristillinen journalismi” on uskontojournalismin alalaji: se keskittyy kristillisiksi tulkittujen ilmiöiden tarkasteluun ja on usein lähtökohdiltaan sitoutunutta ja vahvasti näkökulmittunutta. Silti se voi olla joko hyvää tai huonoa. Mikään etuliite ei tee journalismista hyvää.

Keskustelussa nousi myös esiin ajatus, että jos journalismia kutsutaan jollakin etuliitteellä, niin se tarkoittaa kiihkeää tai innokasta suhtautumista tähän käsitteeseen – kuten uskontoon, urheiluun, talouteen, autoihin, tieteeseen. Lukijalla (median käyttäjällä) on ikään kuin oikeus odottaa että toimittaja on tosissaan, hän tietää asiasta ja hänellä on jokin näkemys.

Otsikon kysymystä voi lähestyä näinkin: olen journalisti, mutta yksittäisissä jutuissa voin tarvittaessa (omasta tahdostani ja työnantajan toivomuksesta) olla myös julistaja. Tosin joskus jutun näkökulma voi olla valmiiksi jo niin vahva että lopputuloksesta tulee väkisinkin julistusta. Parhaimmillaan tämä on lukijan mieleen, sillä juuri sitä hän odottaa (siitä maksaa), mutta väärässä ympäristössä julistus kääntyy itseään vastaan.

Yksityisen journalistin arvopohdinnoille asettaa käytännön rajat työnantaja. Jokainen media on olemassa jostain syystä ja sillä on missio ja visio. Journalisti toteuttaa tätä missiota palkkansa eteen, siitä hän saa rahansa, ei yksityisen mission toteuttamisesta - vaikka jokaisella kirjoittajalla on myös sellainen, kenellä se on formaalinen eli kirjalliseen ilmaisuun liittyvä, kenellä ideologiaan eli asioihin joita haluaa työssään hienovaraisesti edistää.


- Olli Seppälä -

P.S. Alussa mainitusta kristillisten lehtien toimittajatapaamisesta (ja vähän muustakin) kirjoittaa myös paikalla ollut Juhani Huttunen Murmur-blogissaan.

Päätoimittajat eri linjoilla

[Olli Seppälä:] Uskontojournalismin tila ja asema meikäläisessä mediassa tuli harvinaisen selväksi kun asiaa kysyttiin Kirkon viestintäpäivillä Vantaalla puhuneilta Helsingin Sanominen vastaavalta päätoimittajalta Mikael Pentikäiseltä ja Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnan päälliköltä Atte Jääskeläiseltä. Kysymyksen teki Kotimaa24.fi.

Herrat olivat eri mieltä asiasta. 

Pentikäisen mukaan toimittajien osaaminen uskonnollisissa asioissa ei ole riittävää. Jääskeläinen puolestaan sanoi, ettei ole huolestunut toimittajien uskonnollisesta yleissivistyksestä.

Koiranleuka kysyisi, onko Hesarissa uskonnollisesti sivistymättömämpää toimittajakaartia kuin Ylessä. Ei varmasti, kyse on vain toimituksen johdon näkökulmasta ja lähtökohdista. Vai onko  niin, että Yle talona on jähmeämpi kuin Hesari? 

”Yleisesti ottaen hyvä toimittaja kirjoittaa tarvittaessa jutun myös aiheesta jota ei etukäteen tunne. Ylipäätään lehdistön tehtävä ei edes ole ylläpitää kansan uskonnollista yleissivistystä”, Jääskeläinen sanoi.

Ajatus toimittajan kaikkiosaamisesta on tuttu varmaan jokaiselle toimittajalle. Se on sekä totta että harhaa. Miksi muuten olisi koulutusta ja erikoistumista, jos sillä ei ole merkitystä? Lisäksi veronmaksajana olen vilkkaasti eri mieltä lehdistön ja tässä tapauksessa erityisesti Yleisradion tehtävästä ylläpitää kansan uskonnollista(kin) sivistystä.

Pentikäinen uskoi uskonnon merkityksen nousevan myös sanomalehdistössä. ”Sehän ei ole ihan helppoa, koska näkymättömän maailman käsittely ei ole perinteisen todistamiseen perustuvan journalismin kovassa ytimessä”, Pentikäinen sanoi. Totta, mutta aika paljon "näkymättömän maailman" ilmiöistä ja kaipuusta tapahtuu näkyvässä maailmassa, jota voidaan käsitellä ja kuvata journalismin normaalein keinoin.

Jääskeläinen oli tässäkin eri mieltä. Hän sanoi, että ei ollut  havainnut erityistä uskontojournalismin nousua, vaan katsoi ”uskonnon olleen aiempaa enemmän esillä uskonnollisiin jännitteisiin kytkeytyvien maailmanpoliittisten tapahtumien vuoksi”.

Mutta eikö juuri myös tästä uskontojournalismissa ole kysymys? Uskonnon kytkeytymisestä erilaisiin elämänilmiöihin, kuten maailmanpolitiikkaan – ja sen havaitsemista. Ei uskontojournalismi ole vain uskonnollisten ihmisten ja organisaatioiden toiminnan kuvaamista. Uskontojournalismi on myös kriittisyyttä, analyyttistä asioiden yhdistämistä ja taustojen penkomista.

P.S.

Vantaalla Kirkon viestintäpäivillä liikkui myös huhu, että Helsingin Sanomat olisi perustamassa erityistä uskontotoimitusta, jossa työskentelisi kaksi toimittajaa. Päätoimittaja Mikael Pentikäinen vastasi asiaa häneltä suoraan kysyttäessä, että huhu ei pidä paikkaansa.

P.P.S.

Vantaalla Pentikäinen myös kertoi (Seurakuntalainen.fi) Hesarin linjasta: ”Voi olla, että Helsingin Sanomat on ollut joskus kirkkovastainen, mutta se ei ole sitä tänään. Kirkolla ja uskonnoilla on iso merkitys monien ihmisten elämässä ja siksi myös meidän on tärkeä niistä asioista uutisoida. Toki kerromme myös kirkon epäkohdista, mutta emme suinkaan keskity vain niihin.”

- Olli Seppälä -

Miksi juuri nyt?

[Olli Seppälä ja Mari Teinilä:] Miksi juuri nyt on tärkeä kiinnostua uskontojournalismista? Koska aika on kypsä. Koska uskonto on yhä useammin osa uutisia ja muuta median sisältöä. Koska uskonto ei ole kadonnut maailmasta mihinkään, se on vain vaihtanut osoitetta ja kampaustaan.

Uskontojournalismi on journalismin muoto, jonka kohteena on uskonto, sen erilaiset ilmenemismuodot, yksilölliset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset.

Uskonto journalismin kohteena on perinteisesti Suomessa rajoittunut ”helppoihin aiheisiin”, kuten rahaan, hallintoon, rakentamiseen ja organisaatioon. Uskonnon (Suomessa käytännössä useimmiten kristinuskon) sisällöistä kertominen ja uutisointi on ollut toimituksissa pidättyväisempää. Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta kertominen on pitkään ollut lähes ainoata uskontojournalismia Suomessa. Mutta aika on muuttunut. Yhä useammin toimituksissa tehdään juttuja myös islamilaisuudesta ja esimerkiksi ramadanin alkamisesta. Ja yhä useammin toimituksissa on myös asiantuntemusta uskonnoista.

Aika on kypsä asialliselle, laadukkaalle uskontojournalismille, joka kertoo lukijoille, katsojille ja kuulijoille siitä miten uskonnot vaikuttavat yksilöihin ja yhteisöihin. Uskonnoilla on usein myös vaikutuksensa kansalliseen ja kansainväliseen politiikkaan.

Heti alkuunsa on syytä tehdä selväksi, ettei uskontojournalismista puhuminen ole uskonnon tyrkyttämistä yleensä tai minkään uskonnon agitoimista erikseen. Uskontojournalismi on verrattavissa esimerkiksi talousjournalismiin tai urheilujournalismiin. Kyse on journalismista, jota tehdään tärkeäksi koetusta ja ihmisiä koskettavasta elämänalueesta.

Tässä kohtaa kannattaa siteerata toimittaja Johanna Korhosta (2.9.2010 Kotimaa24): ”Uskontojournalismi pitäisi ymmärtää journalismin lajiksi eikä uskonnon harjoittamisen omituiseksi etäispesäkkeeksi mediassa. Toimittajien täytyisi saada vapaasti erikoistua uskonnollisiin aiheisiin ja kollegojen pitäisi käsittää heidät journalisteiksi eikä apostoleiksi. Se olisi professionaalia asennoitumista.”

Uskontojournalismi on asiallista, kiihkotonta, laadukasta ja lukijaa (katsojaa, kuulijaa) palvelevaa. Se kertoo maailmasta jossa on erilaisia uskontoja. Ne vaikuttavat yksilöiden ja yhteisöjen elämään siinä missä talous ja urheilukin.

Uskontojournalismi ei ole lähtökohdiltaan tunnustuksellista, vaikka merkittävä osa uskonnon ja journalismin kanssa tällä hetkellä työskentelevistä on kristillisten medioiden palveluksessa.

Medioilla on omat taustayhteisönsä ja missionsa. Niillä on vaikutuksensa myös uskontojournalismiin, kuten kaikkeen muuhunkin journalismiin.

Tässä blogissa on tulevaisuudessa tarkoitus käydä keskustelua uskontojournalismista, sen lähtökohdista, käytännöistä ja muutenkin kertoa alan kuulumisia. – Jos hyvin käy, ties vaikka tämä ja muu aiheen ympärillä käytävä keskustelu voi tulevaisuudessa johtaa Uskontojournalistit ry:n perustamiseen…

- Olli Seppälä -

­- Mari Teinilä -