Ei hyysätä fundamentalistia

[Johanna Korhonen:] Olen ajatellut hankkia orjan. Meillä on keittiö usein niin sekamelskassa, että orjaa tarvitaan. Hän saa hoitaa myös pyykin ja haravoinnin. Hankin orjan Ruotsista, koska kolmannessa Mooseksen kirjassa sanotaan, että näin tulee tehdä; omasta kansasta ei saa ottaa orjaa, mutta muista kansoista kyllä. Myös Suomessa syntynyt maahanmuuttaja kävisi. (3. Moos 25:44)

Olen orja-asiaa edistääkseni ja elämääni helpottaakseni ryhtynyt tulkitsemaan Raamattua kirjaimellisesti. Sieltä löytyy hyviä ohjeita muun muassa tukanleikkuun suhteen. Parranajossa aion opastaa naapureitani ja kirkkovaltuustokavereitani elämään Raamatun mukaan. Koska papilla ei saa olla mitään ruumiillista vajavuutta tai vammaa, ryhdyn piakkoin savustamaan virasta lukuisia tuntemiani pappeja. Niillä on kaikilla silmälasit!

---

Kun uskonnosta kirjoittava toimittaja kohtaa henkilön, joka ilmoittaa, että Raamattua on luettava ja sovellettava kirjaimellisesti, miksi toimittaja ei kysy häneltä tästä orjuusasiasta? Tai siitä, miten henkilö voi väittää kirjaimellista lukutapaa ainoaksi oikeaksi, jollei edes hän itse sovella sitä?

Tai edes siitä, miksi nämä kirjaimellisuuden ystävät ovat kaikista kristityistä ne, jotka saavat päättää, mitä kohtia luetaan kirjaimellisesti ja mistä ei piitata vähääkään?

Logiikka ontuu, pahasti. Kuuluuko toimittajan osoittaa tämä vai olla vain hienotunteinen – ei nyt oteta esiin tätä kiusallista tematiikkaa, onhan heillä oikeus näkemyksiinsä, onhan ihmisellä oikeus olla myös epälooginen...?

 Monet uskonnosta kirjoittavat toimittajat valitsevat asenteekseen epämääräisen hienotunteisuuden. Kaikki saavat puhua, kaikenlaisia näkemyksiä julkaistaan, eikä toimittajan kuulu puuttua tilanteeseen, vaikka keskustelu harhautuisi mihin.

Tämä on toimittajille itselleen helpoin vaihtoehto – kahden tai monen tulen välissä on suuri kiusaus koettaa vain jotenkin selviytyä.

Mutta onko tämä oikein?

Vastata voi ainakin kahdesta näkökulmasta, jotka ovat journalistietiikka ja vallankäyttö.

Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Tämä koskee myös tilannetta, jossa virheellistä tietoa levittää haastateltava. Toimittajan on virhe havaitessaan estettävä sen leviäminen. Jos pääministeri väittää Suomen budjetin loppusummaksi summaa, joka ei pidä paikkaansa, toimittajan tehtävä on korjata virhe. Sama koskee tilannetta, jossa pääministeri on epälooginen: toimittajan tehtävä on puuttua asiaan ja kysyä, miten ministeri voi olla itsensä kanssa eri mieltä.

Ihmisellä on oikeus olla epälooginenkin, mutta ei silloin, kun hän käyttää valtaa toiseen ihmiseen. Tästä on kyse uskontokeskustelussa usein. Jos henkilö on sitä mieltä, että homous on syntiä eikä nainen saa toimia pappina, hän näkemyksiään julkituodessaan pyrkii vaikuttamaan muiden elämään: homojen käyttäytymiseen ja naisten työntekoon. Kun hän perustelee tätä Raamatulla, häneltä tulisi voida vaatia saman logiikan perusteella myös kannanottoa orjuuden oikeutukseen.

Toimittajan tehtävä ei ole pehmennellä eikä hyysätä, vaan käsitellä asioita sellaisina kuin ne ovat. Toimittajan tehtävä ei tiedonvälityksessä ole kenenkään, esimerkiksi kirkon vanhoillisten, erityinen suojeleminen. Heitä tulisi haastaa asiakysymyksissä aivan samoin kuin kaikkia muitakin; ”mielipiteenvapaus” ei oikeuta mihin tahansa käyttäytymiseen tai minkä tahansa toiminnan perustelemiseen.

 ---

Siitä ruotsalaisesta orjasta vielä. Kun kirkon porukat nyt näkyvät olevan erimielisiä kolmannen Mooseksen kirjan lukutavasta, on taivaallisen hyvä, että meillä on Korkein oikeus. Se linjasi viime vuonna, että ihmisen vakaumus ei oikeuta häntä rajoittamaan toisen ihmisen oikeuksia ja vapauksia. Siivoan vastakin keittiöni itse.

- Johanna Korhonen –
(Keskustelua boligikirjoituksesta käydään myös täällä)

Apuraha uskontojournalismin tutkimiseen

Helsingin Sanomain Säätiö on antanut 219 000 euron apurahan Suomalainen uskontojournalismi ja globalisaation haaste –tutkimukselle.

Tutkimuksessa suomalaista uskontojournalismia verrataan uskontoa koskevaan kirjoitteluun muissa pohjoismaissa ja Isossa Britanniassa.

- Tavoitteena on lisätä ymmärrystä uskonnosta, sen paikasta ja roolista ja niiden muutoksista suomalaisessa mediajulkisuudessa, kertovat dosentit Katja Valaskivi Tampereen yliopistosta ja Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta.

Tutkimuksen pääaineisto kattaa vuodet 2001 - 2010. Tutkimuksen aineisto koostuu sanomalehti- ja verkkouutisaineistosta (Helsingin Sanomat, Ilkka, Karjalainen ja Kaleva). Tutkimuksen pääaineisto kerätään vuosilta 2001– 2010, mutta sitä täydennetään aineistolla, joka ulottuu vuoteen 1950. Määrällisen analyysin lisäksi hankkeessa toteutetaan laadullinen vertailu muissa Pohjoismaissa ja Isossa Britanniassa tehtyyn tutkimukseen.

Hankkeen kesto on kaksi vuotta syksystä 2011 vuoden 2013 loppuun.

Tutkimus tehdään Tampereen yliopiston journalismin, median ja viestinnän tutkimuskeskuksen COMETin  (157 000 euroa) ja Helsingin yliopiston viestinnän tutkimuskeskuksen CRC:n (61 000 euroa) yhteistyönä.

Lue lisää Helsingin Sanomain Säätiön apurahoista täältä

2 x arkkipiispa

[Olli Seppälä:] Sattumaa vai tietoinen veto? Helsingin Sanomissa oli lauantaina (1.10.) yli puolen sivun haastattelu 80 vuotta täyttävästä emeritusarkkipiispa John Vikströmistä. Seuraavana päivänä (2.10.) oli samaisessa lehdessä sivun kokoinen haastattelu nykyisestä arkkipiispa Kari Mäkisestä.

Kristiina Markkasen tekemässä Kari Mäkisen haastattelussa puhui mies, joka halusi eroon pinnallisuudesta. Hän on selvästi hankala haastateltava, koska pohtii enemmän kuin sanoo suoraan.

Mäkinen ei esimerkiksi haastattelun mukaan halua käyttää ”koko suvaitsevaisuus-käsitettä, koska se on niin ylhäältä katsova”.

Arkkipiispan haastattelu on uskontojournalismia, koska arkkipiispa on uskonnon ammattilainen. Mäkinen on myös kirjallisuusmies, mutta ei Helsingin Sanomat häntä sen vuoksi haastatellut, vaikka siihenkin viitattiin.

Arkkipiispan haastattelu on aina roolissaan olevan ihmisen kohtaamista. Roolina hänellä on kirkon yhtenäisyys ja uskon elinvoimaisuus. Arkkipiispan yhteiskunnalliset arviot ja henkisen tilan syväluotaukset lähtevät aina hänen roolistaan käsin.

Mutta entä kun arkkipiispa jää eläkkeelle, missä roolissa häntä silloin haastatellaan?

Katja Kuokkasen tekemässä John Vikströmin syntymäpäivähaastattelussa puhuu elämää ja sen ilmiöitä ymmärtävä mies. Hän puhui ihmisarvon puolesta ja oli sitä mieltä, että elämän pelikentällä ei pidä heiluttaa vain kritiikin keltaista tai syrjäyttämisen punaista korttia, vaan myös kannustamisen vihreää korttia.

Vikström on yhteiskuntamme Vanha Viisas Mies, jota kuunnellaan.

Tämä Viisaan miehen rooli korostui kun Vikströmiä syntymäpäivän tiimoilta haasteltiin (muun muassa) Elixir TV -ohjelmaan (2.10.). Siinä Vikströmillä oli neulepaita päällä eikä hän puhunut kirkon asioista, vaan suomalaisesta elämänmenosta, armollisuuden kokemuksesta ja terveydestä.

On hyödyllistä kysyä, oliko Vikströmin haastattelu Elixirissä uskontojournalismia. Sinänsä uskontojournalismi-käsitteen tunkeminen tähän kohtaa voi tuntua keinotekoiselta, mutta minusta ei: se auttaa hahmottamaan käsitteen merkitystä.

Kun haastateltavalla on kuvissa (kuten Vikströmillä ja Mäkisellä Helsingin Sanomissa) piispanpaita ja papillinen sokeripala kaulassa, on syntyvä haastattelu tahtomattaan uskontojournalismia. Mutta neulepaitainen eläköitynyt piispa on vapaampi myös journalistisista määrittelyistä. Vai onko sittenkään? Kerran arkkipiispa aina arkkipiispa?

- Olli Seppälä -

P.S. Vikströmin Elixir-haastatelu katsottavissa täältä.