Papit Helsingin Sanomien palstoilla

Selvitin teologian kandidaatintutkielmassani, Papit tapetilla – pappikuva Helsingin Sanomissa vuonna 2015, millaisten aiheiden ympärillä papit esiintyivät maamme levikiltään suurimmassa lehdessä. En jaotellut pappeja yksittäisten kirkkokuntien alle, vaan tarkastelun kohteena olivat kaikki lehdessä esiintyneet papit. Vastaavanlaista aiheiden ympärille rakentuvaa tutkimusta ei papeista tältä vuosikymmeneltä ole. Kaiken kaikkiaan pappeja koskevia artikkeleita löytyi vuoden ajalta n. 230 kappaletta.

Ensimmäisen esiteltävän aihealueen, moraalit ja säännöt, osalta voidaan todeta, että papeilla ei näytä olevan suurta sananvaltaa kirkon oppien tai ylempien auktoriteettien päätösten suhteen. Papit esiintyivät myös kirkon oppien uhmaajina ja sääntöjen rikkojina. Pappien esiintyminen kirkon tunnustuksen vastaisen elämäntavan puolustajana voi ihmisen perusoikeuksien toteutumisen kannalta olla myönteistä, mutta tämä ei välttämättä ole kirkon oman arvopohjan mukaista. Pappisvirkaan kuuluu velvoite pysyä kirkon tunnustuksessa. Tämän teeman artikkelit koskivat pääasiassa katolista kirkkoa. Kirkon opit ja pappeja ylemmät auktoriteetit ovat osa pappien arkea, ja ne määrittävät papin toimintaa ja työtä. Myös todellisuudessa papit saattavat kyseenalaistaa ja pohtia kirkon oppien toimivuutta osana työtään, mutta ristiriidat oppien ja vallankäytön suhteen eivät välttämättä ole jokapäiväistä keskusteluilmastoa kirkossakaan.

Artikkeleissa esiintyneet papit kannattivat myös sukupuolineutraalia avioliittoa, ja osa papeista myönsi itsekin kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Kuva papeista on uudistushaluinen, ja he toivovatkin kirkon menevän eteenpäin kysymyksen kanssa. Helsingin Sanomat haluaa rajaavalla ja painottavalla uutisoinnillaan korostaa itsekin kannattavansa liberaalia näkemystä asiasta.

Papit identifioituivat myös seksuaalirikosten ja rahojen kavaltamiseen liittyvien rikosten ympärille. Osassa rikollisuutta koskevissa artikkeleissa henkilön ammattinimike, pappi, on tuotu julki. Ammattinimikkeen julkituomisella halutaan rikkoa käsityksiä papeista, ja herättää keskustelua sekä paheksuntaa pappeja kohtaan.

Lisäksi papit tulivat esille työnkuvansa kautta. Papin työnkuva sisältää kirkossa tapahtuvia toimituksia, mutta samalla pappi on asiantuntija ja tukija. Artikkeleita lukemalla sai monipuolisen kuvan papin työstä myös eri kirkkokunnissa. Artikkelit papeista turvapaikanhakijoiden puolustajina luonnehtivat pappeja kristillisen diakonian ja altruismin toteuttajina. Samalla papit kannustavat muitakin auttamistyöhön. Papit katsovat, että jokainen on yhtä arvokas henkilökohtaisista taidoista, arkipäiväisistä valinnoista tai yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta. Turvapaikanhakijoita puolustavat papit antavat papeista totuudenmukaisen kuvan, sillä toisista huolehtiminen kuuluu kristilliseen perinteeseen.

Papit esiintyivät myös elokuvissa, sarjoissa ja kirjallisuudessa. Papit esiintyivät monissa esille tuoduissa teoksissa moraalisesti vääriä tekoja tekevinä henkilöinä tai pahuuden edustajina. Viihdeteollisuus ei ole kuvannut pappeja kovin imartelevassa valossa, etenkin kun erilaisia pedofiilitapauksia alkoi säännöllisesti esiintymään katolisessa kirkossa. Papit kuvataan monesti tekopyhinä ja rikollisina. Helsingin Sanomat on valikoinut artikkeleissaan esitetyt teokset, joten se pystyy vaikuttamaan siihen, mitä lehden lukijat katsovat tai lukevat.

Henkilökuva-artikkelit antoivat papeista inhimillisen kuvan. Jokaisella papilla on oma elämäntarinansa ja omat kokemuksensa, oma arvomaailmansa ja kanta asioihin. Muistokirjoitukset kunnioittavat pappeina toimineita ja heidän uraansa.

Viimeinen pappeja koskeva aihealue koski pappien osallisuutta historiallisesti merkittävissä tapahtumissa. Tällä aihealueella on myös opetuksellinen ulottuvuus. Tarkoituksena on ollut kertoa historiallisten pappien vaikutuksesta nykypäivään.

Vuoden aikana Helsingin Sanomat käsitteli artikkeleissaan pääasiassa katolisen ja luterilaisen kirkon pappeja. Positiivissävytteisistä artikkeleista erottuivat suomalaiset luterilaisen kirkon papit, ja negatiivissävytteisistä pääosin katolisen kirkon papit.

- Ari Minadis -

Islamista luopumisen tabu

Yhteisöjen tiukkuus ja sitovuus ovat olleet uskontojournalististen juttujen aiheena kauan. Esimerkkinä on käytetty viime vuosina erityisesti meille tuttuja vanhoillislestadiolaisuutta ja Jehovan todistajia. Kirkosta eroamisesta on tehty juttu kilometrikaupalla, myös uskonnottomuus on hyväksytty aihe.

Yksi aihe on kuitenkin ollut vaikea, nimittäin islamista luopuminen. Siihen ei ole mediassa juurikaan tartuttu, lukuun ottamatta niin sanottua kristillistä mediaa, joka on mieluusti kertonut islaminuskoisten kääntymisestä kristinuskoon ja  siitä seuraavista vaikeuksista. Nyt myös Yle on tehnyt aiheesta laajan jutun otsikolla Fatima luopui islamista, mutta ei voi riisua huivia –islamista eroaminen on Suomessa tabu

Jutussa haastatellut somalitaustaiset ex-musliminaiset puhuvat nimettöminä: "Meidän tarkoituksenamme ei ole lietsoa vihaa islaminuskoa kohtaan. On kuitenkin monia uskonnottomia muslimeita, jotka eivät tiedä, että islamista voi ylipäänsä luopua. Se on tabu."

Aivan pimennossa ex-muslimien asia ei ole. Suomessa islamista luopuneet perustivat viime vuonna brittiläisen esimerkin mukaan blogin, Suomen ex-muslimit. Blogin perustajat kertoivat tuoreeltaan Kotimaa24:ssä: ”Olemme saaneet yhteydenoton entiseltä muslimilta, joka oli iloinen tavatessaan muita entisiä muslimeita. Olemme saaneet myös viestejä muilta, jotka ovat kuuluneet kontrolloiviin uskonyhteisöihin. Erityisesti olimme yllättyneitä huomatessamme, että ex-vanhoillislestadiolaisilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin meilläkin.”

Muslimien uskonnonvapauteen liittyi myös alkuvuodesta kansaedustaja Päivi Räsänen (kd)  hallitukselle jättämä kirjallinen kysymys uskonnonvapauden turvaamisesta vastaanottotoiminnassa. Kysymyksestä ei kovin laajasti uutisoitu – miksiköhän?

Räsänen totesi kysymyksessään: "Uskonnonvapaus on universaali ihmisoikeus, joka merkitsee oikeutta harjoittaa ja toteuttaa omaa uskontoa, oikeutta uskonnottomuuteen sekä oikeutta vaihtaa uskontoa. Suomessa perustuslaki turvaa uskonnonvapauden. Uskosta saa puhua ja sitä saa julkisesti harjoittaa. Uskonnosta saa myös luopua ja uskonnon vaihtaminen tai uskoon tuleminen on kaikille sallittua.  Mikään uskontokunta ei voi oman jäsenistönsä uskonnonvapautta rajoittaa."

Kysymyksessään Räsänen sanoi, että erityisesti on syytä ”puolustaa islamilaisen väestön oikeutta täyteen uskonnonvapauteen, sillä joidenkin islamin tulkintojen mukaan muslimilla ei olisi oikeutta vaihtaa uskontoa.”

Median puhe jonkun uskonnon tai uskonnollisen ryhmän vapaudesta valita uskosta luopuminen koetaan ymmärrettävästi uskonnon sisällä usein negatiiviseksi tai jopa aggressiiviseksi puuttumiseksi yhteisön sisäisiin asioihin.  Media leimataan ateismin tai uskonnottomuuden käsikassaraksi ja yhteisöstä irtautuneet (katkeriksi) luopioiksi, joiden kokemus on epäluotettava.

- Olli Seppälä -

Mitä laadukas uskontojournalismi vaatii?

Tällä kertaa vastauksen otsikon kysymykseen antaa Kirkko ja kaupunki -lehdessä (ja pääkaupunkiseudun seurakuntien verkkomedia Valomerkissä) dosentti Johanna Sumiala. Hän sanoo, että laadukkaaseen uskontojournalismiin vaaditaan kentän, käsitteiden ja historian tuntemista.

Vastukseen on helppo yhtyä, sillä sama pätee kaikkiin muihin journalsimin erikoisaloihin. Vaikea olisi esimerkksi taloudesta kirjoittaa ilman kentän, käsitteiden ja historian tuntemista.

Haastattelussa Sumiala pohtii uskonnon ja kulttuurin erottamista toistaan: ”Sanotaan, että tämä on kulttuuria, jolla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Mielestäni kuitenkin esimerkiksi uskonto ja sukupuolikysymykset kytkeytyvät aina toisiinsa.”

Sumiala sanoo, että tutkijana häntä ei ensisijaisesti huolestuta se, kuinka huonosti muita uskontoja tunnetaan, vaan se, kuinka huonosti ihmiset tuntevat niitä oman ajattelunsa lähtökohtia, joiden perusteella he tekevät tulkintoja.

Haastattelussa sivutaan lyhyesti myös kysymystä reiluudesta. Voiko media olla reilu uskontoja kohtaan? Mitä se tarkoittaa? Sumialan mielestä journalismia ei voi tehdä vain sen mukaan kuinka yhteisöt itsensä ymmärtävät. Tosin median lähestymistapa ja yhteisön omakuva voivat joutua ristiriitaan, kuten tapahtui vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä tapahtuneiden hyväksikäyttötapausten uutisoinnissa.

Lue kokonaisuudessaan Topias Haikalan juttu Media piirtää kuvia uskonnoista.

Jutussa pohditaan myös, onko mediassa tarvetta erityisille uskontotoimittajille. Ylen yhteiskuntatoimituksen päällikkö Riikka Venäläinen sanoo, että uskonto ei ole Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien keskiössä, vaikka niistä entistä enemmän kerrotaankin.

Ylellä työskentelee venäläinen mukaan toimittajina ja tuottajina useita teologeja, mutta erityisiä uskontotoimittajia ei ole: "On tosin hyvä kysymys, pitäisikö maailman muuttumisen ja uskontojen korostumisen myötä joidenkin toimittajien erikoistua syvällisemmin uskonnollisiin asioihin. Tämä on myös resurssikysymys."

- Olli Seppälä -

Kuka tekee uutiset? - Sukupuoli, media ja kirkot Euroopassa

Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan media käyttää miehiä yhä asiantuntijoina. Median haastattelemista asiantuntijoista 72 prosenttia on yhä miehiä. Samassa tutkimuksessa kävi ilmi, että miespuoliset professorit saavat huomattavasti enemmän haastattelupyyntöjä kuin naisprofessorit.

Kun ajattelen omaa kontekstiani uskontojournalismissa, niin myös tällä alalla painottuu miesvaltaisuus. Etenkin kovista aiheista kuten teologiasta tai taloudesta puhuttaessa miehet saavat naisia enemmän tilaa.

Myös päätoimittamani Kotimaa-lehti ja Kotimaa24 haastattelevat useimmiten etenkin teologisissa kysymyksissä miehiä kuin naisia. Tämä siitä huolimatta, että korkeasti koulutettujen naisteologien määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Huomioni mukaan miespuolinen toimittaja haastattelee naisteologia vielä harvemmin kuin naistoimittaja.

Tämä sukupuolijako pätee myös monissa asioissa maallisessa mediassa ja niiden aiheissa. Esimerkiksi miespuoliset kirjallisuuskriitikot kirjoittavat pääasiassa miesten kirjoittamista kirjoista, naiskriitikot miehiä huomattavasti enemmän myös naiskirjailijoiden teksteistä.

Päätoimittajana pyrin siihen, että lehteni löytää aina parhaimman asiantuntijan haastateltavaksi, en pyri siihen, että haasteltava olisi nainen. Luotan toimittajiini siinä, että he etsivät parhaan mahdollisen haastateltavan.

Toki yritän välillä muistuttaa myös siitä, että nykymaailmassa löytyy myös hyviä naisasiantuntijoita ja päteviä teologeja, jotka ovat naisia. Tätä kirjoittaessani jouduin kyllä miettimään, pitäisikö minun sittenkin vaikuttaa vielä aktiivisemmin siihen, että toimittajat löytävät asiantuntija-haastateltavia myös naisten joukosta.

73 prosenttia suomalaista kuuluu luterilaiseen kirkkoon, mutta piispakunta on yhä hyvin miesvoittoista, kymmenestä piispasta yksi on nainen.

Olen ensimmäinen naispäätoimittaja 110-vuotiaan Kotimaan historiassa.  Edeltäjieni tavoin en käy saunassa piispojen kanssa, mutta se on mielestäni pelkästään hyvä asia. Pidän tärkeänä, että minulla on asialliset välit eri kirkon johtotehtävissä olevien kanssa, mutta tahdon säilyttää myös riittävän riippumattomuuden suhteessa heihin. Saunaan menen vain puolisoni kanssa.

Naiseutta isompi asia minulle on se, että olen tämän lehden ensimmäinen päätoimittaja, joka on lähtöisin Suomen ulkopuolelta. Olen syntynyt Namibiassa ja elänyt siellä lapsuuttani. Tarkastelen maailmaa pohjoisen Euroopan lisäksi eteläisen Afrikan näkökulmasta. Kansallisuuteni on FinnNam. Taustani seurausta on, että tunnistan syvästi etuoikeutetun asemani pohjoiseurooppalaisena ihmisenä, enkä pelkästään sukupuoleen liittyvissä kysymyksissä.

Naisten määrä johtotehtävissä kasvaa sekä kirkossa että mediassa vuosi vuodelta. Kun osallistun suomalaisten päätoimittajien tapaamisiin, meitä naisia on tästä joukosta jo noin kymmenen prosenttia. Muutama vuosi sitten meitä oli vain viisi prosenttia.

Kokemukseni mukaan kirkollisissa johtotehtävissä tai median johtotehtävissä olevat naiset eivät ole erityisen kannustavia toisiaan kohtaan. Hillary Clinton sanoikin ulkoministerinä toimiessaan, että jokaisen johtotehtävissä olevan naisen pitäisi kasvattaa itselleen sarvikuonon nahka. Joskus minusta on tuntunut, että olen tarvinnut tätä nahkaa erityisesti suhteessa muihin naisiin.

Peruskysymykseen siitä, kuka tekee uutiset vastaan, että sekä miehet että naiset tekevät uutiset. Miehet ovat edelleen uskontoja koskevien uutisten keskiössä, sitä varmemmin, kun ne käsittelevät kyseisten yhteisön johtoa.

Tämä miesvaltaisuus nousi esille esimerkiksi toissapäivänä, kun osallistuin islamia koskevaan toimittajakoulutukseen. Kun meille näytettiin kuvia eri islamin ryhmittymien johtajista, kuvissa esiintyi vain parrakkaita miehiä. Samalla lailla miesvaltaisuus nousee esille, kun katson kirkkoni piispainkokousta. Siinä heitä on aina rivissä, harmaantuneita miehiä parroissaan.

Mutta vastaus on, että myös naiset tekevät uutisia, sillä Pohjoismaissa naiset kirjoittavat valtaosan uutisista. Toimittajien enemmistö on naisia.

Tahdon korostaa sitä, että en näe unettomia öitä media-alalla sukupuoleni tähden, vaan yöni ovat unettomia siksi, että koko media-ala ja ammattitaitoinen journalismi on uhattuna. Yhä harvempi on valmis maksamaan journalistisesti tehdyistä sisällöistä, ole ne sitten tehty digitaaliseen muotoon tai paperille.

Olen erittäin huolissani siitä, minkälaista informaatiota tulevaisuudessa on jaossa ylipäätään, mutta erityisesti myös siitä, onko uskontojournalismia mahdollista tehdä jatkossa. Jos kukaan ei ole valmis maksamaan ammattitaidosta, niin mitä tulevaisuudessa kerrotaan kristillisistä kirkoista tai islamista?

- Mari Teinilä-

Pyydetty puheenvuoro Euroopan Kirkkojen Konferenssin ja Maailman kristillisen mediajärjestön (CEC WACC) online -konferenssissa 29.2.

Erilainen näkökulma vuoden uskontouutisiin

Vuoden uskontouutisten valinta riippuu näkökulmasta. Suomessa uutisia on listattu myös sen mukaan miten ne kertoivat eräästä ei niin pienestäkään yhteisöstä, Jehovan todistajista. Heitä on näillä raukoilla rajoilla noin 17 000.

Listauksen takana on verkkosivusto Johanneksenpoika.fi, joka kertoo ”uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista”. Näkökulma on avoimen kriittinen, mistä liikkeen viralliset edustajat eivät arvatenkaan erityisemmin pidä.

Johanneksenpoika.fi nostaa vuoden ”jehovantodistajuutiseksi” Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa (Atena). Se herätti mediassa laajemminkin huomiota. Toisena uutisena Johanneksenpoika.fi nostaa esiin tiedon, jonka mukaan Jehovan todistajat supistavat toimintaansa Suomessa. Samanlainen supistaminen tapahtuu maailmalla laajemminkin. Myös pedofiliauutiset eritoten Australiasta nostivat Jehovan todistajat julkisuuteen.

Lue Johanneksen pojan vuosikatsaus 2015

Kiitettävällä tarmolla ja perinpohjaisuudella laadittu katsaus tuo erilaisen, virkistävän näkökulman uskontouutisiin. Suomalaiselle uskontojournalismille löytyi jälleen yksi katvealue.

- Olli Seppälä -

Islam on vuoden 2015 uskontouutinen

Vuoden 2015 uutisissa on uskonto ollut läsnä monin tavoin, ja aivan erityisesti islam. Islamista on keskusteltu niin Helsingin suurmoskeijahankkeen yhtyedessä kuin Isisin ja Pariisin terrori-iskujen yhtyedessä. Puhumattakaan pakolaisista.

Kotimaa ja Kotimaa24 kysyivät toimittajilta eri medioista ja eri puolta maata ehdotusta vuoden uskontouutiseksi. Miltei kaikista vastauksista nousi esiin islam - tavalla tai toisella.

Yle Savon toimittajan Pekka Niiranen tiivisti vuoden uskontouutisen yhdellä sanalla: islam.

– Se sisältää niin turvapaikanhakijat, ISIS-terroristit kuin suurmoskeijankin – ja paljon enemmän. Islamiin liittyviä asioita tarkastellaan päinvastaisista ja hyvistä yrityksistä huolimatta yhä varsin stereotyyppisesti, mutta siihen ovat suurelta osin syynä uskontoa väärinkäyttävät ja väkivaltaan turvautuvat islamistit, Niiranen sanoo.

Aamulehden vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen nosti vuoden uskontouutiseksi Ranskan terrori-iskut.

Karjalaisen kulttuuritoimituksen esimies Kimmo Nevalainen pitää vuoden uskontouutisena hämmennystä islamista.

Kirkko ja kaupungin toimittaja Juhani Huttunen nostaa Helsingin suurmoskeijan vuoden uskontouutiseksi, sillä suurmoskeijahanke tarjoaa hänen mielestään "Suomen maaperälle kiinnittyvän perspektiivin koko laajaan Lähi-idästä lähteneeseen monimutkaiseen tilanteeseen, jossa on Pariisin terrori-iskujen perusteella aivan ilmeistä konfliktin tuntua".

 Lue Kotimaa24:n juttu Vuoden uskontouutinen on islam 

- Olli Seppälä -

Katso myös:
Isis on vuoden 2014 uskontouutinen
Paavi Franciscus on vuoden 2013 uskontouutinen
Lestadiolaisuus on vuoden 2012 uskontouutinen

Yhteiskunnallinen keskustelu tarvitsee uskontojournalismia

Pääsin kesän aikana kurkistamaan uskontojournalismin maailmaan. Neljän kuukauden toimitusharjoittelu Kotimaassa vahvisti käsitystäni siitä, että laadukkaalle uskontojournalismille on nyt tarvetta enemmän kuin koskaan.

Opiskelen kolmatta vuotta journalistiikkaa ja viestintää Tampereen yliopistossa. Oma kirkollinen taustani liittyy lähinnä seurakuntien rippikoulutyöhön, eli leireillä isosteluun. Kirkossa käyn keskimäärin kaksi kertaa vuodessa. Moni kurssikaverini yllättyi, kun kerroin, että aion suorittaa harjoitteluni Kirkkopalveluiden omistamassa mediassa, Kotimaassa. Eikös se ole yritysviestintää,joku kysyi. Mielestäni kysymys kuvastaa hyvin niitä ennakkokäsityksiä, joita ihmisille uskontojournalismia kohtaan on. Uskontojournalismia ei pidetä journalismina, vaan kirkon tilaamana propagandana. Näin asia ei suinkaan ole.

Olisi toivottavaa, että median kuluttajat ymmärtäisivät nykyistä paremmin journalismin ja yritysviestinnän välisen eron. Uskontojournalismin tehtävänä on välittää tietoa eri uskonnoista, arvoista ja uskonnollisista yhteisöistä. Se, että aiheet keskittyvät uskonnollisiin ilmiöihin tai kirkonpäätöksiin, ei tee uskontojournalismista uskonnon julistamista. Ei politiikan toimittajakaan teepolitiikkaa, kun hän kertoo vaalituloksista tai uudesta hallitusohjelmasta. Uskonnon harjoittamiselle on olemassa ihan omat kanavansa, aivan kuten poliittisilla toimijoilla ja puolueilla on omansa.

Kesän aikana yksi uutisaihe tuntui nousevan ylitse muiden: perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebook-päivitys ja sitä seurannut keskustelu monikulttuurisuudesta mielenilmauksineen sai paljon palstatilaa myös Kotimaan eri kanavissa. Suomi on pirstoutumassa. Suomalainen yhtenäiskulttuuri, jos sellaista on koskaan ollutkaan, on katoamassa. Asenteet maahanmuuttajia, työttömiä ja opiskelijoita kohtaan ovat koventuneet. Vastaavasti niin kutsuttua eliittiä syytetään omien etujen ajamisesta ja vastuunpakoilusta.

Sosiaalisessa mediassa kielenkäyttö on muuttunut provosoivasta aidosti vihamieliseksi. Pelko toimeentulosta ja omasta turvallisuudesta ajaa ihmisiä yhä ahtaammalle. Syitä on monia: taloudellinen taantuma, ilmastonmuutos, Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka sekä radikalisoituneet uskonnolliset järjestöt. Asia ei kuitenkaan ratkea sillä, että suomalaiset, ja isommassa kuvassa ihmiset yleensä, kääntyvät toisiaan vastaan. Ei ole olemassa minun Suomeani tai sinun Suomeasi. On vain meidän Suomemme.

Uskon, että puolueeton ja totuudenmukainen tiedonvälitys on omiaan vähentämään yhteiskunnallisen keskustelun jännitteitä. Koko maapallon väestöstä vain 10 prosenttia on uskonnottomia. Kolme neljästä suomalaisesta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kun yhteiskunnallista keskustelua käydään, on uskonnot ja niihin liittyvät aiheet otettava mukaan keskusteluun. Myös uskontoja on tarkasteltava kiihkottomasti, objektiivisesti ja totuudenmukaisesti. Siksi tarvitsemme laadukasta uskontojournalismia myös tulevaisuudessa.

- Markus Mäki -