Mitä laadukas uskontojournalismi vaatii?

Tällä kertaa vastauksen otsikon kysymykseen antaa Kirkko ja kaupunki -lehdessä (ja pääkaupunkiseudun seurakuntien verkkomedia Valomerkissä) dosentti Johanna Sumiala. Hän sanoo, että laadukkaaseen uskontojournalismiin vaaditaan kentän, käsitteiden ja historian tuntemista.

Vastukseen on helppo yhtyä, sillä sama pätee kaikkiin muihin journalsimin erikoisaloihin. Vaikea olisi esimerkksi taloudesta kirjoittaa ilman kentän, käsitteiden ja historian tuntemista.

Haastattelussa Sumiala pohtii uskonnon ja kulttuurin erottamista toistaan: ”Sanotaan, että tämä on kulttuuria, jolla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Mielestäni kuitenkin esimerkiksi uskonto ja sukupuolikysymykset kytkeytyvät aina toisiinsa.”

Sumiala sanoo, että tutkijana häntä ei ensisijaisesti huolestuta se, kuinka huonosti muita uskontoja tunnetaan, vaan se, kuinka huonosti ihmiset tuntevat niitä oman ajattelunsa lähtökohtia, joiden perusteella he tekevät tulkintoja.

Haastattelussa sivutaan lyhyesti myös kysymystä reiluudesta. Voiko media olla reilu uskontoja kohtaan? Mitä se tarkoittaa? Sumialan mielestä journalismia ei voi tehdä vain sen mukaan kuinka yhteisöt itsensä ymmärtävät. Tosin median lähestymistapa ja yhteisön omakuva voivat joutua ristiriitaan, kuten tapahtui vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä tapahtuneiden hyväksikäyttötapausten uutisoinnissa.

Lue kokonaisuudessaan Topias Haikalan juttu Media piirtää kuvia uskonnoista.

Jutussa pohditaan myös, onko mediassa tarvetta erityisille uskontotoimittajille. Ylen yhteiskuntatoimituksen päällikkö Riikka Venäläinen sanoo, että uskonto ei ole Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien keskiössä, vaikka niistä entistä enemmän kerrotaankin.

Ylellä työskentelee venäläinen mukaan toimittajina ja tuottajina useita teologeja, mutta erityisiä uskontotoimittajia ei ole: "On tosin hyvä kysymys, pitäisikö maailman muuttumisen ja uskontojen korostumisen myötä joidenkin toimittajien erikoistua syvällisemmin uskonnollisiin asioihin. Tämä on myös resurssikysymys."

- Olli Seppälä -

Uskonnollisilla yhteisöillä erilaisia toiveita ja keinoja suhteessa mediaan

Suomen Uskontotieteellisen Seuran jatkokoulutusseminaari järjesti Turun yliopistolla 12.12.2013 paneelikeskustelun, jossa käsiteltiin uskonnon, uskontotieteen ja median suhdetta. Sirkkalan kampuksella järjestetyssä tilaisuudessa pohdittiin muun muassa erilaisten uskonnollisten yhteisöjen keinoja toimia suhteessa mediaan.

Paneeliin osallistui tutkijoita sekä uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Uskontotieteen dosentit Teemu Taira Turun yliopistosta ja Tuomas Martikainen Åbo Akademista, mediatutkimuksen dosentti Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta, kasvatuksen teologi Kari Kanala Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä, pastori Ari Vehosmaa Uusipesula-seurakunnasta sekä Suomen Buddhalaisen unionin edustaja Ari Vuokko toivat keskusteluun omat, erilaiset lähtökohtansa. Mediasuhde avautui näin uskonnon asiantuntijoiden näkökulmasta. Aikataulunmuutoksien vuoksi paneelissa ei tällä kertaa ollut tiedotusvälineiden edustajaa.

Keskustelussa nostettiin esiin uskontojen ja yhteisöjen monia erilaisia suhtautumistapoja mediaan. Kanalan kommenteissa kirkon suhtautuminen median käyttöön näyttäytyi varsin positiivisessa valossa. Evankelis-luterilaisen kirkon keinot medianhallintaan ovat moninaiset. Kirkko on mainostoimistoyhteistöineen ja pelkästään tiedottamiseen keskittyneen henkilöstön koon suhteen melkoinen poikkeus uskonnollisten yhteisöjen joukossa. Kanalan mukaan kirkon pitäisi puhua tämän päivän kieltä. Tie näkyvyyden saavuttamiseksi on markkinoinnissa.

Sumiala totesi, että elämme huomiotaloudessa, minkä hän näkee myös ongelmallisena. Kilpailu ja tarve myydä synnyttävät tilanteen, jossa toimittajien täytyy tuottaa nopealla tahdilla sisältöjä. Yksityiskohdat ja erityisyydet jäävät tällöin huomiotta. Jos uskonnolliset yhteisöt lähtevät mukaan huomiotalouden logiikkaan, menettävätkö ne tällöin ominaislaatuaan? Mikä erottaa tällöin kirkon läpikotaisin kapitalistisesta maailmasta? Kanalan mukaan sisältö on tärkein, jolloin keinot voivat olla moninaiset. Yhteisöt eivät menetä ominaislaatuaan, sillä muoto on aina joustava. Martikaisen mukaan ne uskonnolliset yhteisöt, joiden asiat ovat hyvin, jäävät usein huomiotta mediassa. Hyvät uutiset eivät ole uutisia.

Vankan kansallisen aseman ohella evankelis-luterilaisen kirkon edustajat ovat esillä julkisuudessa paljon. Kanalan mukaan näkyvyydellä on myös negatiivisia seurauksia ja uutisten linkittymisestä sekä yhdistelystä voi seurata ei-toivottuja tulkintoja. Tällöin esimerkiksi arkkipiispan julkiset ulostulot ovat erittäin kriittisen tarkastelun kohteena. Kun uutiset henkilöstömenojen karsimisesta ja tiettyjen kirkkorakennusten säilyttämisestä toisaalla yhdistetään, viestiksi muodostuu: kirkkorakennukset ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.

Pienemmillä uskonnollisilla yhteisöillä taloudellisia ja sosiaalisia resursseja on vähemmän, ja ellei yhteisöä käsitellä jonkin skandaalin yhteydessä, mediahuomion eteen täytyy tehdä töitä. Kanala neuvoi pienempiä yhteisöjä hyödyntämään esimerkiksi sosiaalista mediaa. Taira taas korosti henkilöiden välisten kontaktien tärkeyttä.

Itse myös kristillisessä mediassa toimittajana työskennelleen Vehosmaan kanta uskonnon ja median suhteeseen oli kriittinen. Hänestä erityisesti uskontoon erikoistunut ja uskonnollisiin yhteisöihin perehtyneempi toimittajakunta olisi tervetullutta. Vuokko taas koki, että se etteivät toimittajat tunne uskonnollisia yhteisöjä, voi olla hyväkin asia, koska tällöin he eivät pyri tuomaan läpi omia näkemyksiään. Vehosmaalta löytyi myös ymmärrystä hankaloituvassa työtilanteessa eläviä toimittajia kohtaan, joiden työtehtävät ovat usein hyvin laaja-alaisia. Vastuu oikeanlaisen kuvan muodostumisesta ei olekaan Vehosmaan mukaan pelkästään toimittajilla, vaan yhteisöjen pitäisi tiedottaa aktiivisesti myös itse.

Vehosmaa nosti esiin myös sen, miten kaikki eivät välttämättä ole median käyttäjinä samalla viivalla. Jokaisella ei välttämättä ole taitoja käyttää vaikkapa tietokonetta tai sosiaalista mediaa. Tällaisten henkilöiden kosketus mediaan on ohut. Samanhenkisesti Vuokko huomautti, miten eri kokoluokan haasteita toisistaan poikkeavilla uskonnollisilla yhteisöillä on. Suomen Vietnamilaisten Buddhalaisten yhdistyksellä suurin ongelma on suomenkielen hallinta. Martikainen taas totesi, että Suomessa kasvaa selkeästi artikuloiva ja sosiaalista mediaa taitavasti käyttävä maahanmuuttajataustaisten nuorten sukupolvi.

Kaikki yhteisöt eivät myöskään hae näkyvyyttä. Kun Vehosmaa totesi yhteisön olevan olemassa vain, jos se on näkyvillä, kysyi Taira, että liittyykö tämä lähetysuskontojen teologisiin lähtökohtiin? Vuokon mukaan vietnaminbuddhalaiset eivät ole esimerkiksi kiinnostuneita mediastrategioiden luomisesta. Monissa yhteisöissä vähäinen medianäkyvyys voidaan kokea positiivisena asiana.

Martikainen valotti omilla kokemuksillaan sitä, kuinka media saattaa käyttää asiantuntijoita yksittäisten tietojen, kuten muslimien määrän, tietopankkeina. Toisaalta laajempi asiantuntijuus ja tutkimustulokset eivät nopeassa ja ytimekkäässä tiedonvälityksessä käänny välttämättä helposti selkokielelle. Myös media haluaa suosia sellaisia tutkijoita, joiden ulosanti on ymmärrettävä.

Asemansa puolesta evankelis-luterilaiselta kirkolta odotetaan erilaisten kriisien yhteydessä nopeaa ja oikeanlaista reagointia. Taira nostaa reagoinnin YLEn Homoiltaan esimerkiksi siitä, miten kirkon medianhallinta epäonnistui täydellisesti. Kanala oli samaa mieltä, mutta kertoo kirkon ottaneen tapauksesta opiksi, mainiten esimerkkinä arkkipiispa Kari Mäkisen nopean vastauksen Älä alistu -kampanjan aiheuttamaan kohuun. Mäkinen irtisanoutui kampanjan tavoitteista täysin todeten, ettei homovastaisuudella ole sijaa kirkossa.

Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat moniäänisiä, ja Martikainen nosti esiin sen, miten toimittajien tulisi valita kriittisemmin ne henkilöt, jotka edustavat koko yhteisöä. Toistuvasti saman henkilön esittäminen yhteisön äänenä luo yksipuolisia mielikuvia. Taira mainitsi Iso-Britanniassa järjestetyn seminaarin, jossa läsnä oli kahden eri muslimijärjestöjen edustajia, jotka alkoivat kiistellä siitä, kumpi järjestö saa edustaa muslimeja. Tällaisissa tilanteissa etenkin toimittajilla olisi mahdollisuus nostaa esiin yhteisöjen moniäänisyyttä. Lisäksi Taira kritisoi uskontojen esittämistapaa, jossa ne pelkistetään oppijärjestelmiksi, sen sijaan että tutustuttaisiin uskontojen arkeen.

Mediajulkisuus on uskonnollisille yhteisöille mahdollisuus, mutta myös riski. Siinä missä evankelis-luterilaiselle kirkolle mediayhteistyö ja julkisuus ovat arkipäivää, moni uskonnollinen yhteisö pysyttelee tietoisesti poissa julkisuudesta. Huolimatta siitä miten huolellisesti yhteistyötä median kanssa suunnitellaan, ei todellisuudessa uutisten vaikutuksia tai niiden muuttumista julkaisun jälkeen pysty kukaan kontrolloimaan. Kerran sanottu on vapaata riistaa uudelleen välitettäväksi, muokattavaksi, yhdisteltäväksi ja asiayhteydestä irrotettavaksi. Tästä huolimatta median ja uskonnon suhde ei ole toimimaton tai tuomittu, se vain vaatii osaamista niin median kuin yhteisöjenkin edustajilta.

­– Anna Haapalainen, Riina Keto-Tokoi, Jere Kyyrö,

Teemu T. Mantsinen, Tuomas Äystö –

Kirjoittajat ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa

”Ovatko uskontojournalistit mediamaailman päivi räsäsiä?”

Kustannus-Oy Kotimaan tiloissa järjestettiin uskontojournalismin koulutuspäivä 20.9. Paikalla oli toimittajia Kotimaasta, Kotimaa24:sta ja Essestä ja pari freelanceria. Olli Seppälä johdatteli joukon aiheeseen toteamalla, että tietyt rajut uutiset maailmalta ovat saaneet ihmiset viime vuosina kysymään uskontojournalistisen tietotaidon perään.

Onko todellakin oleellista, että viimeisimmän mellakointia aiheuttaneen Muhammed-videon tekijä on kopti-kristitty? Moniko toimittaja tietää, mitä kopti-kristitty tarkoittaa? Levitetäänkö uskonnollista leimaa tietyn uutisen yhteydessä perehtymättä tai ajattelematta seurauksia? Olisiko ollut relevantimpaa uutisoida, että Muhammed-videon teki vankilakundi (joka hän lehtitietojen mukaan on)?

Sekä Suomessa että maailmalla on uskontojournalistista tutkimusta tehty vielä varsin vähän.

Tilaisuuteen kouluttajaksi kutsuttu dosentti FT Johanna Sumiala johtaa yhdessä Katja Valaskiven kanssa Helsingin Sanomain säätiön rahoittamaa tutkimusprojektia, jossa selvitetään, miten uskonnosta kirjoitetaan valtakunnallisissa ja maakunnallisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen kohteena ovat Helsingin Sanomat, Ilkka, Kaleva ja Karjalainen. Niistä poimitaan uskonto-teemaa sivuavat uutiset viime vuosilta. Esimerkiksi Helsingin Sanomista on löydetty vuosilta 2007-2011 jo yli 6000 uskonto-aiheista tekstiä tarkastelun alle. Tutkimusidea tuli Helsingin Sanomien päätoimittajalta Mikael Pentikäiseltä.

Oleellinen kysymys on Sumialan mielestä se, mitä uskonto on, miten se määritellään. Usein ne, jotka tuntevat uskontoja vähiten, pystyvät määrittelemään uskonto-käsitteen selkeimmin. Mitä syvällisempää on aiheen tuntemus, sitä vaikeammaksi uskonto-käsitteen määrittely muuttuu.

Uskontojournalistisen ymmärryksen puute uhkaa mediaa kahdella tavalla. Toisaalta uskonnollisetkin tragediat (kuten uskonnollisten yhteisöjen joukkoitsemurhat) saatetaan leimata terrorismiksi, jolloin ilmiön syvällisempi ymmärtäminen jää puuttumaan. Toisessa ääripäässä poliittisista ja kulttuurien välisistä konflikteista puhutaan uskonsotina. Tiedon ja ymmärryksen puute voi siis johtaa joko ilmiön uskonnollisen puolen vähättelyyn tai perusteettomaan korostamiseen.

Uskontoa, kulttuuria ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Ne vaikuttavat sisäkkäin samassa todellisuudessa. Toisaalta taas uskontojournalismi – kuten kaikki muukin journalismi – lokeroi väistämättä maailmaa. Todellisen elämän ilmiöt eivät noihin lokeroihin aina kauniisti ja ongelmitta sujahda.

Näkymätön sopimus: Usko ei kuulu julkisuuteen

Johanna Sumialan mielestä suomalaisessa laatujournalismissa vallitsee näkymätön sopimus: hengellisistä asioista ei julkisuudessa puhuta. Piispa voi ottaa kantaa maallisiin asioihin kuten köyhyyteen tai syrjäytymiseen, mutta edes hänen ei ole sopivaa esittää hengellisiä näkökulmia valtamediassa. Tämän puoleisista voidaan puhua julkisuudessa, tuon puoleisista ei. Tämä näkymätön sopimus kapeuttaa mediakenttää.

Ajatuksesta, jonka mukaan uskonto on yksityisasia, voidaan luopua korkeintaan jonkun vakavan kriisin pehmittämässä tilanteessa. Esimerkiksi Tsunami-kokemustensa jälkeen piispa Eero Huovinen saattoi kertoa julkisuudessa kyselleensä, missä oli Jumala. Toisaalta jopa tässä tilanteessa Huovinen sai kritiikkiä henkilökohtaisesta tilityksestään. Joidenkin mielestä hänen olisi kuulunut pitää Jumala-uskoa yllä viran puolesta kriisin keskellä ja jättää omat rehelliset hengelliset kokemuksensa raportoimatta.

Ministeri Päivi Räsäsen tapaus on osoittanut, miten vaikeaa Suomessa on olla yhtä aikaa poliitikko ja evankelista. Samaa ongelmaa ei tunnu syntyvän, jos ministeri on vaikkapa palloliiton johdossa. Keskustelussa nousi esiin ajatus, että uskontojournalistit ovat ikään kuin mediamaailman päivi räsäsiä: ihmisiä, joihin muiden toimittajien on joskus vaikea suhtautua.

Tässä päästiin oleellisen kysymykseen: Mitä on uskontojournalismi ja mitä se ei ole? Koulutuspäivän keskusteluissa heitettiin ilmaan monenlaisia määrittelyjä. Urheilutoimittajan ei tarvitse olla huippu-urheilija eikä uskontojournalistin tarvitse olla uskovainen tehdäkseen työnsä hyvin. Mutta ovatko myös hartaus- ja julistuskirjoitukset journalismia? Miten on mahdollista yhdistää kutsumus evankeliointiin ja kutsumus ammatillisesti korkeatasoiseen journalistin työhön? Onko toimittajan vahva ja selkeä oma uskonnollinen identiteetti etu vai haitta journalismin objektiivisuusihanteen kannalta? Tämän viimeisimmän kysymyksen osalta koolla ollut journalistijoukko taisi olla varsin yksimielinen: oman taustansa ja identiteettinsä tiedostava tunteminen on tärkeä perusedellytys, kun pyritään siihen, että toimittajan oma vakaumus ei tekstistä näy.

Pieni katsaus uskontojournalismin historiaan:

-1980-luvulla Amerikassa tutkimuksen kohteina olivat erityisesti ns. tele-evankelistat. Tutkimus oli painottunut erilaiseen vaikutustutkimukseen. Pyrittiin siis selvittämään, miten sanoma menee tai ei mene perille. Tutkimus oli siinä mielessä kapea-alaista, että se nousi lähinnä uskonnollisista intresseistä. Haluttiin tutkia, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan viestiä tehokkaasti.

- 1990-luvulla muotoutui tutkimussuuntaus, johon Sumialakin katsoo liittyvänsä: ”Media, Religion and Culture”. Tutkimus laajentui merkityksen tutkimuksen suuntaan ja sen kohteeksi nousi uskonto kulttuurisena ilmiönä.

-Eurooppalaista uskonnon ja uskontojournalismin tutkimusta ovat sävyttäneet esimerkiksi sekularisaatioparadigma, jonka mukaan julkisuus on sekulaari, maallinen tila. Uskonto ei kuulu julkisuuteen. Tässä voidaan nähdä taustalla saksalaisen filosofin Habermasin julkisuusteoria, joka teki jyrkän eron julkisen ja yksityisen välille.

Islamin haaste uskontojournalismille

Nykyisin islam haastaa voimakkaasti sen ajatuksen, että uskonto ei kuuluisi julkisuuteen. Islamin eri kulttuureissa ei ole olemassa samaa sanatonta sopimusta uskonnon yksityisyydestä kuin vaikkapa protestantti-kristityssä pohjolassa.

Protestanttisissa maissa kahden regimentin oppi on sisäistynyt vuosisatojen aikana osaksi yhteiskuntaa. Uskonnon ja politiikan sekoittamista katsotaan karsaasti. Islamilaisessa maailmassa tällainen ajattelu on vierasta.

Postmodernissa maailmassa ei ole enää mahdollista pitää yllä ajatusta, jonka mukaan ”meidän maassa toimitaan tällä tavalla”. Siirtolaisuus, kansainvälisyys ja Internet haastavat julkisuuden hallinnan. Kuka enää toimii ”meidän maan tapojen” portinvartijana nykytodellisuudessa?

”Uskonnollisille äänille lisää tilaa julkisuudesta”

Johanna Sumiala summasi omana näkemyksenään, että uskonnollisille äänille tarvitaan suomalaisessa julkisuudessa lisää tilaa. Meillä ei voida käydä julkisuudessa esimerkiksi kiihkotonta, asiapohjaista keskustelua saatananpalvonnasta. Tämä kapeuttaa todellisuuden ymmärtämistämme.

Avoin, ammattitaitoinen uskontojournalismi joutuu hakemaan paikkaansa mediamaailmassa eikä tie ole helppo. Yritys työntää uskonnot pois yhteiskunnallisesta julkisuudesta ei kuitenkaan enää globaalissa maailmassa onnistu.

Uskonnon ja pyhän tunnistaminen omassa tutussa maastossa ja kulttuurissa voi olla joskus vaikeampaa kuin vieraassa kulttuurissa.

Uskontojournalismi on ongelmakeskeistä, mutta niin on journalismi ja erityisesti uutismaailma muutenkin. Onko tämä asia, jolle pitäisi yrittää tehdä jotakin? Jos, niin mitä?

- Emilia Karhu -