Arkkipiispa ja median henki

”Meillä on moderni median käyttäjä arkkipiispana”, ihmetteli toimittaja Ville Blåfield Journalismin päivässä (17.10.). Arkkipiispa Kari Mäkinen oli juuri kertonut aloittaneensa aamunsa Turun Sanomien, Helsingin Sanomien ja Twitterin parissa

Arkkipiispan osuus koostui puheesta ja sen jälkeisestä haastatteluosiosta. Puheessa, jonka otsikoksi oli annettu Median henki, nousi esiin useita kiinnostavia näkökulmia. Nostan tässä esiin niistä muutaman.

Mäkinen kertoi saavansa usein viestejä siitä, että kirkolta odotetaan osallistumista julkiseen keskusteluun.  Hän luetteli kolme erilaista odotusta kirkon roolissa keskustelussa. Toisaalta kirkolta odotetaan kannanottoja, jotka vahvistavat omia mielipiteitä tai ovat täysin niitä vastaan. Kirkolta siis odotetaan jonkinlaisia lokeroivia kannanottoja. Toisaalta kirkon odotetaan tekevän monimutkaisesta maailmasta yksinkertaisen, olevan yhtenäiskulttuurin auktoriteetti. Näillä kahdella tavalla kirkko ei kuitenkaan voi Mäkisen mielestä osallistua julkiseen keskusteluun.

Sen sijaan kirkko voi tuoda tehokkuuden säätelemään elämään toisenlaisen perspektiivin. Sellaisen, jossa puhutaan uskosta ja Jumalasta eikä puolusteta tiettyä uskonnollista normistoa.  Ei kannanottoja, vaan ihmiselämän arvon ja pyhyyden puolustamista.

Haastatteluosiossa Ville Blåfield kysyi arkkipiispalta kirkon sisäisistä ristiriidoista. Mäkinen totesi, että toisaalta julkinen keskustelu voi myös helpottaa joidenkin asioiden käsittelyä. Hän otti esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen hyväksikäyttötapaukset. Vaikka julkisuus antoi osittain väärän kuvan liikkeestä ja laittoi syyttä häpeäpenkkiin kaikki liikkeeseen kuuluvat, ilman julkista painetta tapausten käsittely olisi ollut erilaista.

Blåfield pyysi arkkipiispalta myös vinkkejä perinteisille medioille, kuten Ylelle ja Helsingin Sanomille, jotka hän rinnasti instituutioina kirkkoon. Kuinka perinteinen instituutio voi säilyttää relevanssinsa ihmisten elämässä?

Blåfield kiteytti arkkipiispan vastauksen seuraavasti: painokoneet tekivät kirkolle saman kuin sosiaalinen media nyt perinteisille mediataloille.

Lopulta Mäkisen viesti oli lohdullinen: kirkkokin edelleen porskuttaa painokoneista huolimatta.

Blåfieldin haastattelussa sivuttiin myös heinäkuista anteeksipyyntökohua. Lue juttu Kotimaa24:stä.

- Noora Wikman -

P.S. Mielelläni näkisin Journalismin päivässä vielä joskus osion uskontojournalismista.

P.P.S. Lue samaisesta tilaisuudesta myös Markkinointi & Mainonnasta Kimmo Ludénin postaus Kirkkoa ja mediaa riivaa sama pirullinen ongelma.

Uskonnollisilla yhteisöillä erilaisia toiveita ja keinoja suhteessa mediaan

Suomen Uskontotieteellisen Seuran jatkokoulutusseminaari järjesti Turun yliopistolla 12.12.2013 paneelikeskustelun, jossa käsiteltiin uskonnon, uskontotieteen ja median suhdetta. Sirkkalan kampuksella järjestetyssä tilaisuudessa pohdittiin muun muassa erilaisten uskonnollisten yhteisöjen keinoja toimia suhteessa mediaan.

Paneeliin osallistui tutkijoita sekä uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Uskontotieteen dosentit Teemu Taira Turun yliopistosta ja Tuomas Martikainen Åbo Akademista, mediatutkimuksen dosentti Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta, kasvatuksen teologi Kari Kanala Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä, pastori Ari Vehosmaa Uusipesula-seurakunnasta sekä Suomen Buddhalaisen unionin edustaja Ari Vuokko toivat keskusteluun omat, erilaiset lähtökohtansa. Mediasuhde avautui näin uskonnon asiantuntijoiden näkökulmasta. Aikataulunmuutoksien vuoksi paneelissa ei tällä kertaa ollut tiedotusvälineiden edustajaa.

Keskustelussa nostettiin esiin uskontojen ja yhteisöjen monia erilaisia suhtautumistapoja mediaan. Kanalan kommenteissa kirkon suhtautuminen median käyttöön näyttäytyi varsin positiivisessa valossa. Evankelis-luterilaisen kirkon keinot medianhallintaan ovat moninaiset. Kirkko on mainostoimistoyhteistöineen ja pelkästään tiedottamiseen keskittyneen henkilöstön koon suhteen melkoinen poikkeus uskonnollisten yhteisöjen joukossa. Kanalan mukaan kirkon pitäisi puhua tämän päivän kieltä. Tie näkyvyyden saavuttamiseksi on markkinoinnissa.

Sumiala totesi, että elämme huomiotaloudessa, minkä hän näkee myös ongelmallisena. Kilpailu ja tarve myydä synnyttävät tilanteen, jossa toimittajien täytyy tuottaa nopealla tahdilla sisältöjä. Yksityiskohdat ja erityisyydet jäävät tällöin huomiotta. Jos uskonnolliset yhteisöt lähtevät mukaan huomiotalouden logiikkaan, menettävätkö ne tällöin ominaislaatuaan? Mikä erottaa tällöin kirkon läpikotaisin kapitalistisesta maailmasta? Kanalan mukaan sisältö on tärkein, jolloin keinot voivat olla moninaiset. Yhteisöt eivät menetä ominaislaatuaan, sillä muoto on aina joustava. Martikaisen mukaan ne uskonnolliset yhteisöt, joiden asiat ovat hyvin, jäävät usein huomiotta mediassa. Hyvät uutiset eivät ole uutisia.

Vankan kansallisen aseman ohella evankelis-luterilaisen kirkon edustajat ovat esillä julkisuudessa paljon. Kanalan mukaan näkyvyydellä on myös negatiivisia seurauksia ja uutisten linkittymisestä sekä yhdistelystä voi seurata ei-toivottuja tulkintoja. Tällöin esimerkiksi arkkipiispan julkiset ulostulot ovat erittäin kriittisen tarkastelun kohteena. Kun uutiset henkilöstömenojen karsimisesta ja tiettyjen kirkkorakennusten säilyttämisestä toisaalla yhdistetään, viestiksi muodostuu: kirkkorakennukset ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.

Pienemmillä uskonnollisilla yhteisöillä taloudellisia ja sosiaalisia resursseja on vähemmän, ja ellei yhteisöä käsitellä jonkin skandaalin yhteydessä, mediahuomion eteen täytyy tehdä töitä. Kanala neuvoi pienempiä yhteisöjä hyödyntämään esimerkiksi sosiaalista mediaa. Taira taas korosti henkilöiden välisten kontaktien tärkeyttä.

Itse myös kristillisessä mediassa toimittajana työskennelleen Vehosmaan kanta uskonnon ja median suhteeseen oli kriittinen. Hänestä erityisesti uskontoon erikoistunut ja uskonnollisiin yhteisöihin perehtyneempi toimittajakunta olisi tervetullutta. Vuokko taas koki, että se etteivät toimittajat tunne uskonnollisia yhteisöjä, voi olla hyväkin asia, koska tällöin he eivät pyri tuomaan läpi omia näkemyksiään. Vehosmaalta löytyi myös ymmärrystä hankaloituvassa työtilanteessa eläviä toimittajia kohtaan, joiden työtehtävät ovat usein hyvin laaja-alaisia. Vastuu oikeanlaisen kuvan muodostumisesta ei olekaan Vehosmaan mukaan pelkästään toimittajilla, vaan yhteisöjen pitäisi tiedottaa aktiivisesti myös itse.

Vehosmaa nosti esiin myös sen, miten kaikki eivät välttämättä ole median käyttäjinä samalla viivalla. Jokaisella ei välttämättä ole taitoja käyttää vaikkapa tietokonetta tai sosiaalista mediaa. Tällaisten henkilöiden kosketus mediaan on ohut. Samanhenkisesti Vuokko huomautti, miten eri kokoluokan haasteita toisistaan poikkeavilla uskonnollisilla yhteisöillä on. Suomen Vietnamilaisten Buddhalaisten yhdistyksellä suurin ongelma on suomenkielen hallinta. Martikainen taas totesi, että Suomessa kasvaa selkeästi artikuloiva ja sosiaalista mediaa taitavasti käyttävä maahanmuuttajataustaisten nuorten sukupolvi.

Kaikki yhteisöt eivät myöskään hae näkyvyyttä. Kun Vehosmaa totesi yhteisön olevan olemassa vain, jos se on näkyvillä, kysyi Taira, että liittyykö tämä lähetysuskontojen teologisiin lähtökohtiin? Vuokon mukaan vietnaminbuddhalaiset eivät ole esimerkiksi kiinnostuneita mediastrategioiden luomisesta. Monissa yhteisöissä vähäinen medianäkyvyys voidaan kokea positiivisena asiana.

Martikainen valotti omilla kokemuksillaan sitä, kuinka media saattaa käyttää asiantuntijoita yksittäisten tietojen, kuten muslimien määrän, tietopankkeina. Toisaalta laajempi asiantuntijuus ja tutkimustulokset eivät nopeassa ja ytimekkäässä tiedonvälityksessä käänny välttämättä helposti selkokielelle. Myös media haluaa suosia sellaisia tutkijoita, joiden ulosanti on ymmärrettävä.

Asemansa puolesta evankelis-luterilaiselta kirkolta odotetaan erilaisten kriisien yhteydessä nopeaa ja oikeanlaista reagointia. Taira nostaa reagoinnin YLEn Homoiltaan esimerkiksi siitä, miten kirkon medianhallinta epäonnistui täydellisesti. Kanala oli samaa mieltä, mutta kertoo kirkon ottaneen tapauksesta opiksi, mainiten esimerkkinä arkkipiispa Kari Mäkisen nopean vastauksen Älä alistu -kampanjan aiheuttamaan kohuun. Mäkinen irtisanoutui kampanjan tavoitteista täysin todeten, ettei homovastaisuudella ole sijaa kirkossa.

Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat moniäänisiä, ja Martikainen nosti esiin sen, miten toimittajien tulisi valita kriittisemmin ne henkilöt, jotka edustavat koko yhteisöä. Toistuvasti saman henkilön esittäminen yhteisön äänenä luo yksipuolisia mielikuvia. Taira mainitsi Iso-Britanniassa järjestetyn seminaarin, jossa läsnä oli kahden eri muslimijärjestöjen edustajia, jotka alkoivat kiistellä siitä, kumpi järjestö saa edustaa muslimeja. Tällaisissa tilanteissa etenkin toimittajilla olisi mahdollisuus nostaa esiin yhteisöjen moniäänisyyttä. Lisäksi Taira kritisoi uskontojen esittämistapaa, jossa ne pelkistetään oppijärjestelmiksi, sen sijaan että tutustuttaisiin uskontojen arkeen.

Mediajulkisuus on uskonnollisille yhteisöille mahdollisuus, mutta myös riski. Siinä missä evankelis-luterilaiselle kirkolle mediayhteistyö ja julkisuus ovat arkipäivää, moni uskonnollinen yhteisö pysyttelee tietoisesti poissa julkisuudesta. Huolimatta siitä miten huolellisesti yhteistyötä median kanssa suunnitellaan, ei todellisuudessa uutisten vaikutuksia tai niiden muuttumista julkaisun jälkeen pysty kukaan kontrolloimaan. Kerran sanottu on vapaata riistaa uudelleen välitettäväksi, muokattavaksi, yhdisteltäväksi ja asiayhteydestä irrotettavaksi. Tästä huolimatta median ja uskonnon suhde ei ole toimimaton tai tuomittu, se vain vaatii osaamista niin median kuin yhteisöjenkin edustajilta.

­– Anna Haapalainen, Riina Keto-Tokoi, Jere Kyyrö,

Teemu T. Mantsinen, Tuomas Äystö –

Kirjoittajat ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa

Intimiteetin rajalla

[Hannu Kuosmanen:] Uskonto ja seksi ovat viime viikkojen keskusteluissa nousseet mielenkiintoisella tavalla esille uskontojournalismin näkökulmasta.

Keskustelun aloitti kolumnisti  Jukka Relander (vihr.) kirjoituksessaan Etelä-Saimaa lehdessä väittäessään, että papit puhuvat mieluummin seksistä kuin kirkon opista. Relander jatkoi teemaa yhdessä arkkipiispa Kari Mäkisen kanssa mediatapaamisessa, jossa julkistettiin kirkon Facebook sivu. Teemaa sivusi myös toimittaja Juhani Huttunen Kotimaa24 blogissaan.

En nyt kertaa käytyä keskustelu kuin siltä osin, mitä Mäkinen ja Relander uutisjutun mukaan mietiskelivät: ”Mäkinen ja Relander pohtivat luontevaa kieltä, millä Jumalasta voisi puhua. Suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous ja vaikeneminen eikä uskosta siksi puhuta kuin autonrenkaista.”

On hyvä erottaa, mistä julkisuudessa ja erityisesti journalismissa puhutaan, kun puhutaan uskonnollisuudesta. Toisaalla on kirkko, kirkon hallinto, kirkkopolitiikka, kirkon opinkappaleet, teologia. Toisaalla on uskon kieli, salattu Jumala, henkilökohtainen suhde uskoon ja Jumalaan.

En nyt puhu kirkollisesta journalismista, kirkosta kirjoittamisesta. Siinä pelaavat samat journalismin lainalaisuudet kuin minkä tahansa organisaation asioita käsiteltäessä. Siitä voi puhua kuin autonrenkaista ja pitääkin puhua.

Kun siirrytään pois reaalimaailmasta uskon alueelle, ollaankin jo liukkaammalla alustalla, siellä ei välttämättä edes nastarenkaat pidä. Ja kun siihen otetaan Relanderin ulottuvuus eli seksi, ollaan jo mustalla jäällä.

Usko ja seksi eivät kuitenkaan ole niin kaukaa haettu rinnastus kuin luulisi. Itse asiassa siinä puhutaan hyvin samanlaisista mekanismeista.

Kerrataan vähän. Muinoin 1980-luvulla pohdimme Kotimaan toimituksessa suhtautumista silloin kovasti nousussa olleisiin julkisiin henkilökohtaisiin todistuksiin uskoon tulosta. Kotimaa tunnetusti suhtautui tähän juttutyyppiin pidättyvästi, toki niitäkin jonkin verran julkaistiin. Perustelu varovaisuuteen oli, että niissä – kuten henkilökohtaisen uskon alueella muutenkin - liikutaan ihmisen kaikkein intiimeimpään ja henkilökohtaisimpaan elämään liittyvällä alueella.

Silloinen edesmennyt esimieheni, journalistina suuresti arvostamani päätoimittaja  Erkki Kario esitteli näkemystään visuaalisesti, kärjellään seisovalla intimiteettikolmiolla. Kolmio kuvasi ihmisen suhtautumista oman itsensä ulkopuolella olevaan maailmaan.

Se meni niin, että ensin on maailma, sitten Suomi, kotikunta, työ, sukulaiset, koti, perhe, minä itse. Ja kolmion kapeassa ja terävässä kärjessä ovat seksuaalisuus ja jumalasuhde.

Ylhäällä, kolmion leveimmällä sivulla ei ole juuri pidäkkeitä sen suhteen, mitä puhumme itsestämme ja maailman asioista. Melkein yhtä väljää suhtautuminen on kun tullaan alaspäin, Suomen kautta kohti työpaikkaa ja omia naapureita. Kolmion tällä mukavuusalueella ajatusten vaihto ihmisten kanssa liikkuu sujuvasti yleisellä tasolla.

Kun kolmiossa siirrytään kodin ja perheen alueelle, alkaa elinpiiri ja julkisuus supistua. Naapureille ei enää koiloteta kaikkia päivän tapahtumia, ei varsinkaan negatiivisia. Toki voidaan vitsailla, että taas tulee anoppi kylään ja vaimo taas motkottaa, mutta siihen se jää.

Mitä enemmän siirrytään kolmion kärkeen, sitä henkilökohtaisimmiksi asiat käyvät ja small talk katoaa.  Ja siellä, aivan kolmion kärjessä ovat siis seksuaalisuus ja usko, molemmat. Mikä tarkoittaa sitä, että yhtä vähän kun kaverille kerrotaan lenkkisaunassa, että nyt ei kuule onnistunut vaimon kanssa viime yönä edes viagralla, niin yhtä vaikeaa ja intiimiä on kertoa työkaverille, miten jumalasuhteen laita oikein on. Puhumattakaan siitä, että näillä asioilla elämöitäisiin julkisuudessa.

Siis kun Mäkinen ja Relander toteavat, että suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous, ei se ihan pelkästään sitä ole. Se on enemmänkin luontaista itsesuojelua – oman itsensä kaikkein syvimmän ja intiimimmän olemuksen varjelemista. Sillä sillä alueella ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Mikään ei voi ihmistä pahemmin loukata kuin epäily seksuaalisesta kyvyttömyydestä tai uskon riittämättömyydestä ja väärin uskomisesta.

Mitä tällä sitten on tekemistä uskontojournalismin kanssa? Intimiteettikolmiosta löytyy suora vastaus siihen, miksi viime aikoina näyttää siltä, että kirkossa keskustellaan enemmän seksistä kuin uskosta. Kuten Relander sanoo: ”Seksistähän puhuvat kaikki. Kuten nyt vaikka homoliitoista, avioseksistä, sitä edeltävästä kohkaamisesta ja sen sellaisista. Seksi ei enää ole mikään tabu. Uskonto on.”

Perinteisessä journalismissa on vältelty ihmisen henkilökohtaiselle alueelle menevää repostelua, ellei sillä ole merkittävää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Intimiteettisuoja ja yksityiselämän loukkaaminen on tarkoin rajattu.

Seksin osalta rajat ovat kuitenkin nopeasti hämärtyneet. Salarakkaista, intiimitekstareista, implanttimisseistä, BB-talojen sänkysählystä, julkkisten ja poliitikkojen avio-ongelmista on tullut raakaa kauppatavaraa. Sitä myydään ja ostetaan, usein molempien osapuolien suostumuksella.

Rajat ovat liudentuneet myös henkilökohtaisella tasolla. Netissä voi jo omat seksiongelmansa tunnustaa ja hakea vertaisverkon tukea, nimellä tai nimimerkillä.

Seksi ei siis ole journalismissa todellakaan mikään tabu. Siitä on ihan hyväksyttävää puhua.

Mutta usko, se näyttää edelleenkin olevan siellä intimiteettikolmion kärjessä. Edelleenkin me vaivaudumme, jos tätä pintaa raaputetaan liian syvältä. Juhani Huttunen kiteytti sen oivallisesti K24 blogissaan 19.11.

”Mielestäni intiimi teksti menettää viattomuutensa, jos siitä tehdään kaikille avoin. Sillä hetkellä, kun siitä tehdään julkinen, se lakkaa olemasta persoonallinen minun viestini sinulle, rakkaimmalleni.”

Tai kuten arkkipiispa Mäkinen sanoo:

”Jumalasta on puhuttava, mutta puhuminen ei aina ole helppoa. Puheessa tullaan myös nöyrän vaikenemisen rajalle. Terveeseen elämään kuuluu kokemus Pyhän läsnäolosta.”

Se vaara kuitenkin on olemassa, että myös uskon osalta kärjellään seisova intimiteettikolmio pyörähtää ainakin kyljelleen. Kun Erkki Kario kolmiotaan esitteli, ei ollut nettiä. ei facebookia, ei Kotimaa24-sivustoja, ei klikkausjournalismia, ei blogisteja.

Nyt kaikesta on tullut julkista. Jokaisella on mahdollisuus saada asiansa julkisuuteen ilman journalismin portinvartijoita. Jopa niin, että moni nettisivujen blogisti kuvittelee itsensä jo ammattitoimittajaksi. Rajat ja estot ovat kadonneet. Parhaimmillaan kehitys on loistavaa demokraatista tajunnan laajennusta, pahimmillaan iljettävää törkyä, pahan lietsontaa, valejournalismia.

Uskontojournalismin osalta kysymys kuuluukin, halutaanko usko pitää edelleenkin intimiteettikolmion kärjessä, salattuna, henkilökohtaisena, viattomana. Vai olisiko toinen ääripää se, että joku päivä tässä maassa alkaisi ilmestyä uskon Seiska, uskontopornon äänenkannattaja. Ihan niin pitkällä ei vielä taideta olla, vaikka BB-talossa jo vietetään on-line jumalanpalvelusta.

Uskontojournalismin toinen kysymys kuuluukin, haluaako kirkko kulkea tässä asiassa ajopuuna ajan virrassa ja hylätä sen, missä suomalainen uskonnollisuus on ollut vahvimmillaan. Vai haluaisiko se viestittää keskellä tätä kaikkea heti ja on-line julkisuutta, että julkisuus voi olla jotain ihan muuta. Että uskon syvin olemus ei olekaan huutaa omaa totuuttaan ääni käheänä muiden susien laumassa nettipalstoilla.

Voisiko uskon viesti todella olla esimerkiksi sitä, että kaikkea ei tarvitse repiä otsikoihin. Että meillä on jotain, mikä on salattua, pyhää, henkilökohtaista, muille kuulumatonta. Jotain jonka selittämiseen sanat eivät riitä.

Antaa pappien siis puhua vaikka seksistä jos siitä on puute, kunhan tärkein ei unohdu; yksin täältä on viimein lähdettävä, kohdattava Jumalansa yksin ilman julkisuutta. Sitä varten usko ja kirkko ovat viime kädessä olemassa, kuoleman yli kantamassa.

Eikä sitä kokemusta voi jakaa Facebookissa.

- Hannu Kuosmanen -

vapaa eläkeläinen, entinen tiedotuspäällikkö ja mm. Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja