keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Ramadan Helsingin Sanomien valokuvissa



Yksi kuva uskonnosta kertoo enemmän kuin tuhat teologista sanaa. Tai ainakin kuvilla synnytetään asenteista, vahvistetaan niitä tai herätetään ymmärrystä. Kuvajournalismi on myös uskontojournalismia.

Edellä sanottu oli arvatenkin lähtökohtana Riitta Incen pro gradussa, jossa hän tarkasteli, kuinka islamin paastokuukausi ramadan näkyi Helsingin Sanomien valokuvissa vuosina 1990-2015.

Ince kirjoittaa tiivistelmässä: ”Tutkielmani osoittaa, että Helsingin Sanomien visuaalinen järjestys ramadanista vuosina 1990─2015 rakentuu arjesta ja tuttuudesta. Tulokset vahvistivat hypoteesiani, että Helsingin Sanomat ei stereotyypittele muslimeja, vaan heille annetaan erilaisia identiteettejä. Ramadanin vietto näyttäytyy lisäksi suomalaisuuden linssin läpi, koska uutta kulttuuria esitettään lukijoille tuttuihin asioihin, kuten jouluun vertaamalla ja samalla ramadania voidaan pitää asiana, jolla muslimiyhteisöä kiinnitetään kuvin ja jutuin suomalaisuuteen ja tuttuuteen.”

Ince sanoo hämmästyneensä, kuinka paljon kuvamateriaalia ramadanista Hesarista löytyi. Ramadanin kuva näyttäytyi hännelle mielenkiintoisena, lähestyttävänä, lämpimänä ja myönteisenä.

Loppupäätelmissä Ince sanoo: ”Tutkimusprosessi herätti myös pohtimaan medianislam-kuvaa laajemminkin, sillä voidaan todeta, että media käsittelee islamia kaksijakoisesti. Se näyttäytyy joko korostetun väkivaltaisena tai sitä kuvataan tavallisten muslimien kautta arkisena ja myös suomalaisille tuttuja piirteitä omaavana uskontona. Itseäni jäi askarruttamaan kysymys siitä, mitä näiden ääripäiden väliin jää. Pohdin, että olisiko median mahdollista rakentaa islamista ja sen uskonnon harjoittajista myös kolmatta kuvaa, jossa kuvattavat näyttäytyisivät entistä monipuolisimmilla elämänalueilla kuten kulttuurin, tieteen ja taiteen piirissä."

Riitta Ince teki gradunsa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa uskontotieteen oppiaineessa. Gradu valmistui tämän vuoden helmikuussa. Hän perusteli kiinnostustaan aiheeseen sillä, että hän on työskennellyt lähes 30 vuotta kuvatoimistossa.

Gradu on luettavissa täällä

Olli Seppälä

maanantai 27. helmikuuta 2017

Uskontojournalistin empatiajumppa


Jokseenkin haastavalta tuntuu journalistin – ja ehkäpä aivan erityisesti uskontojournalistin – työ välillä tässä ajassa. Eri suunnista tulee viestiä: koska lehdessänne oli vääränlainen juttu tai kolumni, irtisanon tilauksen. Ymmärrän ja en ymmärrä.

Kunpa osaisi aina valita sanansa viisaasti ja toimia oikein ja ammatillisesti mutta myös empaattisesti. Mutta mitä se kulloinkin tarkoittaa? Journalistin pitää yrittää tuntea kaikki mahdolliset näkökulmat ja jopa pyrkiä ymmärtämään niitä. Omat mielipiteet eivät saa estää kuulemasta ketään tai pyrkimästä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen. Kaikki ilmiöt ja näkökulmat pitäisi tehdä näkyviksi.

Nykyinen äärioikeiston ja populismin nousu maailmassa ja Suomessa heijastaa ehkä osin myös median ylimielisyyttä suhteessa jonkun joukon ajatustapoihin, pelkoihin ja huoliin. Silti: Jossain kai aina menee raja ymmärtämisen yrittämisessä? Vai meneekö ja missä?

Kuuluuko median kantaa yhteiskuntavastuuta, vaikkapa huolta yhteiskuntarauhan tai kirkkorauhan säilymisestä? Jos kuuluu, mitä se saa tai ei saa tarkoittaa, kun riippumattomasta journalismista ei voida tinkiä?

Sosiaalisen median keskusteluissa törmää usein syvään vihaan tai vähintäänkin epäluuloon niin kutsuttua perinteistä, journalistin ohjeisiin ja yhteisiin eettisiin pelisääntöihin sitoutunutta "valtamediaa" kohtaan. Epäluulo tuntuisi nousevan siitä, että vastuulliset mediat nostavat esiin ilmiöitä joka laidalta, eli erilaisten kuplien näkökulmasta aina myös väärältä laidalta. Kokonaisuuden hahmottaminen ei ole nykyään muodissa, vielä vähemmän sillanrakennus. Mutta tämä on liian helppo selitys. Mistä kaikesta muusta epäluulo riippumatonta mediaa kohtaan kumpuaa?

Rohkenen väittää, että kaikissa asioissa kaikki ääripäät eivät ole yhtä väärässä. Ihmisellä joka haluaa sitoutua vaikkapa YK:n ihmisoikeuksien julistukseen, on perusteltu syy ajatella, että joissakin asioissa toinen ääripää uhkaa huomattavasti enemmän kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon ja ihmisoikeuksien toteutumista maailmassa kuin toinen.

Esimerkiksi uuteen avioliittolakiin liittyvästä keskustelusta olen samaa mieltä kuin ystäväni. Vakaumuksen rinnastaminen synnynnäiseen identiteettiin on kuin kysyisi: Kummasta tulee parempi keitto, perunasta vai tiiliskivestä? Asiat joista puhutaan, eivät kerta kaikkiaan ole yhteismitallisia. Kun yksi puhuu oman uskonsa totuudesta, jolla ei hänen mielestään ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa, ja toinen on joka solullaan asianosainen  voimatta muuttaa olemuksessaan mitään ja kokee perimmäiset ihmisoikeutensa uhatuksi, syntyy pahimmillaan todella pahaa jälkeä.

Toisaalta: jollekin oma vakaumus on luovuttamaton osa hänen ydintään. Miten toisensa poissulkevien vakaumusten ristipaineessa ja epäsuhtaisten kohtaamattomien argumenttien ristitulessa pitäisi elää? Mitä keneltäkin voidaan kulloinkin vaatia?

Olemassa olevat asenteet, ilmiöt ja virtaukset – vastenmieliset ja vaarallisetkaan – eivät lakkaa olemasta, jos ne vaietaan tai ohitetaan. Miten sitten pitäisi toimia? Missä on toimittajan viisasten kivi tässä asiassa?

Mitään muuta en osaa peräänkuuluttaa kuin empatiaa, jatkuvaa yritystä heittäytyä yhä uudelleen toisen asemaan. Toisaalta ajattelen, että keneltäkään ei pidä vaatia empaattista ymmärrystä sille, että joku haluaa riistää häneltä ihmisoikeudet tai ihmisarvon. Jossakin kulkee aina raja.

Sen sijaan itseltäni toimittajana ammattiroolissa rohkenen vaatia loputtomia empatiaharjoituksia, loputonta yritystä ymmärtää kaikkia ja kaikkea eri näkökulmista. Toimittajalta voi vaatia tauotonta pyrkimystä totuuteen ja vastuullista vallankäyttöä. Toimittajalta voi vaatia herkkiä korvia ja rohkeaa sydäntä kohdata ihmiset heidän ehdoillaan, kaikissa suunnissa ja niiden välissä. Kiitosta siitä ei saa kuin ehkä satunnaisesti, mutta toimittaja ei voi ohjautua työssään kiitoksen tai kehujen varassa. Hänen on otettava yhä uudelleen riskejä. Ja aina menee väistämättä jonkun mielestä pieleen. Toimittajan on yhä uudelleen punnittava, pohdittava, uskallettava – ja välillä kaduttava, mikä sopii erityisesti alkavaan paastonaikaan

- Emilia Karhu -

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Aleppon kellot on vuoden 2016 uskontouutinen


Kotimaa-lehden toimittajille osoittaman kyselyn mukaan vuoden 2016 on Aleppon kellot eli lokakuussa Kallion seurakunnasta lähtenyt tempaus. Aleppon kelloja soitettiin sadoissa kirkoissa Suomessa, mutta myös useissa muissa maissa. Ilmiöstä tuli kansainvälinen.

MTV3:n uutisten päätoimittaja Merja Ylä-Anttila sanoi Kotimaassa, että kirkon kellojen soittaminen Aleppon hätää kärsivien äänen kuulumiseksi on arvokas teko, jossa sinänsä yksinkertainen idea kasvoi vaikuttavaksi ilmiöksi ja kansainväliseksi uutiseksi.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin valinta oli myös Aleppon kellot.

– Se oli samanaikaisesti sekä tavattoman vaikuttava että koskettava ele, joka valoi uskoa hyvään ja lähimmäisenrakkauteen ja kantoi kauas.

Aleppon kellot oli Maaseudun tulevaisuuden vastaavan päätoimittajan Jouni Kemppainen mielestä suomalaisten kirkkojen ”hieno ja humaani voimannäytös tänä omituisena aikana”.

Ilkan pääkirjoitustoimittajan Maiju Lemettisen mielestä kirkonkellot ovat vuosisatoja vanha sosiaalinen media.

– On ilahduttavaa, että kirkko hoksaa vahvistaa ääntään ja sanomaansa omalla tavallaan; kirkonkellojen soitolla. Tällä ajalla on myötätunnon nälkä. Syyrian sotaa ei kirkontorneista lopeteta, mutta ihmisten myötätunnon herättäminen sodan uhreja ja vääryyksiä vastaan on tervetullutta.

Myös Iltalehden toimittaja Heljä Salonen nimesi Aleppon kellot vuoden uskontouutiseksi. Aleppon kellot olivat niin ikään Kotimaan toimituksen valinta. Kahdeksasta toimituksen jäsenestä viisi äänesti Aleppon kelloja.

Muita esille nostettuja vuoden uskontouutisten aiheita olivat kirkon toiminta turvapaikanhakijoiden puolustamiseksi, kirkon sisällä käyty kiivas keskustelu siitä saako samaan sukupuolta olevia pareja 1.3.2017 alkaen vihkiä tai siunata. Kirkon virallisen kannan mukaan ei, mutta osa papista on aktiivisesti eri mieltä.

Niin ikään mainituksi tuli paavi Franciscuksen osallistuminen reformaation merkkivuoden avaukseen Ruotsissa loka-marraskuun vaihteessa. Tapahtuma nähtiin historiallisena merkkipaaluna. Ylivieskan kirkon paloa pääsiäislauantaina pidettiin myös vuoden uskontouutisena.

Lue yksityiskohtaiset perustelut Kotimaa24:stä

Olli Seppälä
Kirjoittaja on Kotimaan julkaisupäällikkö

 Islam on vuoden 2015 uskontouutinen

lauantai 19. marraskuuta 2016

Jumalapuhe jäädyttää toimittajan

Sanomain Säätiön Stipendiblogista kannattaa kaivaa esiin vuoden takainen Riikka Haikaraisen postaus Uskontojournalismin kurssi opettaa, miten päästä jumalapuheen taakse. Haikarainen oli 2014-2015 USC Annenbergin Specialized Journalism -maisteriohjelmassa.

Miksi ihmeessä journalistit menevät kipsiin jumalapuheen edessä, Haikarinen kysyy ja viittaa esimerkkinä tv-haastattelun, jossa presidenttiehdokkaat mainitsivat Jeesuksen filosofisena esikuvanaan, mutta toimittajat eivät reagoineet siihen lainkaan.

"Luulen, että kyse on arkuudesta. Vakaumukseen liittyvät suorat kysymykset tuntuvat intiimeiltä ja tungettelevilta. Tai sitten toimittaja ei luota omaan uskontotietämykseensä - on parempi ohittaa aihe kuin vaikuttaa tyhmältä."

Haikarainen kertoo postauksessaan National Public Radion (NPR) toimituspäällikkö Jason DeRosen pitämästä luennosta, jossa tämä korosti, että "uskonnollinen puhe jos mikä ansaitsee tulla ruodituksi ja läpivalaistuksi, koska sen symbolinen ja kerroksellinen sisältö avautuu usein vain sisäpiirille. Jos uskontoargumentin piilotasot jäävät perkaamatta, toimittaja ei pääse haastamaan puhujaa eikä toisaalta rakentamaan dialogia eri tavoin ajattelevien kanssa."

Blogissa kerrotaan myös kurssi/juttumatkasta Indonesiaan.

- Olli Seppälä -

perjantai 18. marraskuuta 2016

Uskontojournalismia työpaikkailmoituksissa

Uskontojournalismi ei ole käsitteenä enää pelkästään akateeminen tai sisäpiiriläinen. Sitä on käytetty viime aikoina ainakin kaksi kertaa työpaikkailmoituksissa yhtenä hakukriteerinä.

Kotimaa haki viime kesän alussa toimittajaa, erityisesti verkkouutistoimittajaa, ja ilmoituksessa mainittiin uskontojournalismi. Valituksi tuli Antti Berg.

Hieman myöhemmin Kirkko ja kaupunki haki uudelle pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteismedialle päätoimittajaa. Myös siinä ilmoituksessa puhuttiin uskontojournalismista.

Valomerkissä (Kirkko ja kaupungin nykyisessä verkkomediassa)  hehkutettiin, että uudesta Kirkko ja kaupungista tulee uskontomedian jättiläinen. Päätoimittajaksi valittu tietokirjalija Jaakko Heinimäki sanoo haastattelussaan, että Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät ihan hahmota peruasioita.

Esimerkkinä Heinimäki mainitsee, että moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Heinimäki viitannee lokakuun puolivälin uutisointiin Helsingin hiippakunnan hiippakuntavaltuuston hyväksymästä kannanotosta, jossa se äänin 13-6 sanoi kannattavansa sateenkaariparien vihkimistä ja siunaamista. Monista uutisista sai sen käsityksen, että hiippakuntavaltuustolla olisi asiassa oikeasti päätösvaltaa.

Yhteiskunnan tullessa yhä monikulttiuurisemmaksi ja -uskontoisemmaksi tulevaisuuden työpaikkailmoitukissa uskontojournalistinen osaaminen ja kokemus ei ole enää mikään poikkeus. Toivoa anakin sopii.

Kannattaa laittaa myös merkille, että rekrytointien kautta sosialidemokraattinen  Demokratti on saanut kevään ja kesän mittaan runsaasti uskontojournalistista osaamista ja kokemusta - vaikka uskontojournalismi tuskin kuuluu henkilöiden työnkuvan keskiöön - kun sen palveluksessa aloittivat Simo Alastalo (Kirkon tiedotuskeskus) ja Johannes Ijäs (Kotimaa). Demokraatin päätoimittajalla Mikko Salmella on teologin tutkinto ja pappisvihkimys.

Toki teologisen ja uskontotieteellisen koulutuksen saaneita toimittajia työskentelee useissa eri medioissa, mutta uskontojournalismi ei välttämättä ole ollut heidän kohdallaan ääneen lausuttu rekrytointikriteeri.

- Olli Seppälä -
Kirjoittaja työskentelee Kotimaassa julkaisupäällikkönä


Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf
Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf
Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf
Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf
Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf

torstai 9. kesäkuuta 2016

Papit Helsingin Sanomien palstoilla


Selvitin teologian kandidaatintutkielmassani, Papit tapetilla – pappikuva Helsingin Sanomissa vuonna 2015, millaisten aiheiden ympärillä papit esiintyivät maamme levikiltään suurimmassa lehdessä. En jaotellut pappeja yksittäisten kirkkokuntien alle, vaan tarkastelun kohteena olivat kaikki lehdessä esiintyneet papit. Vastaavanlaista aiheiden ympärille rakentuvaa tutkimusta ei papeista tältä vuosikymmeneltä ole. Kaiken kaikkiaan pappeja koskevia artikkeleita löytyi vuoden ajalta n. 230 kappaletta.

Ensimmäisen esiteltävän aihealueen, moraalit ja säännöt, osalta voidaan todeta, että papeilla ei näytä olevan suurta sananvaltaa kirkon oppien tai ylempien auktoriteettien päätösten suhteen. Papit esiintyivät myös kirkon oppien uhmaajina ja sääntöjen rikkojina. Pappien esiintyminen kirkon tunnustuksen vastaisen elämäntavan puolustajana voi ihmisen perusoikeuksien toteutumisen kannalta olla myönteistä, mutta tämä ei välttämättä ole kirkon oman arvopohjan mukaista. Pappisvirkaan kuuluu velvoite pysyä kirkon tunnustuksessa. Tämän teeman artikkelit koskivat pääasiassa katolista kirkkoa. Kirkon opit ja pappeja ylemmät auktoriteetit ovat osa pappien arkea, ja ne määrittävät papin toimintaa ja työtä. Myös todellisuudessa papit saattavat kyseenalaistaa ja pohtia kirkon oppien toimivuutta osana työtään, mutta ristiriidat oppien ja vallankäytön suhteen eivät välttämättä ole jokapäiväistä keskusteluilmastoa kirkossakaan.

Artikkeleissa esiintyneet papit kannattivat myös sukupuolineutraalia avioliittoa, ja osa papeista myönsi itsekin kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Kuva papeista on uudistushaluinen, ja he toivovatkin kirkon menevän eteenpäin kysymyksen kanssa. Helsingin Sanomat haluaa rajaavalla ja painottavalla uutisoinnillaan korostaa itsekin kannattavansa liberaalia näkemystä asiasta.

Papit identifioituivat myös seksuaalirikosten ja rahojen kavaltamiseen liittyvien rikosten ympärille. Osassa rikollisuutta koskevissa artikkeleissa henkilön ammattinimike, pappi, on tuotu julki. Ammattinimikkeen julkituomisella halutaan rikkoa käsityksiä papeista, ja herättää keskustelua sekä paheksuntaa pappeja kohtaan.

Lisäksi papit tulivat esille työnkuvansa kautta. Papin työnkuva sisältää kirkossa tapahtuvia toimituksia, mutta samalla pappi on asiantuntija ja tukija. Artikkeleita lukemalla sai monipuolisen kuvan papin työstä myös eri kirkkokunnissa. Artikkelit papeista turvapaikanhakijoiden puolustajina luonnehtivat pappeja kristillisen diakonian ja altruismin toteuttajina. Samalla papit kannustavat muitakin auttamistyöhön. Papit katsovat, että jokainen on yhtä arvokas henkilökohtaisista taidoista, arkipäiväisistä valinnoista tai yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta. Turvapaikanhakijoita puolustavat papit antavat papeista totuudenmukaisen kuvan, sillä toisista huolehtiminen kuuluu kristilliseen perinteeseen.

Papit esiintyivät myös elokuvissa, sarjoissa ja kirjallisuudessa. Papit esiintyivät monissa esille tuoduissa teoksissa moraalisesti vääriä tekoja tekevinä henkilöinä tai pahuuden edustajina. Viihdeteollisuus ei ole kuvannut pappeja kovin imartelevassa valossa, etenkin kun erilaisia pedofiilitapauksia alkoi säännöllisesti esiintymään katolisessa kirkossa. Papit kuvataan monesti tekopyhinä ja rikollisina. Helsingin Sanomat on valikoinut artikkeleissaan esitetyt teokset, joten se pystyy vaikuttamaan siihen, mitä lehden lukijat katsovat tai lukevat.

Henkilökuva-artikkelit antoivat papeista inhimillisen kuvan. Jokaisella papilla on oma elämäntarinansa ja omat kokemuksensa, oma arvomaailmansa ja kanta asioihin. Muistokirjoitukset kunnioittavat pappeina toimineita ja heidän uraansa.

Viimeinen pappeja koskeva aihealue koski pappien osallisuutta historiallisesti merkittävissä tapahtumissa. Tällä aihealueella on myös opetuksellinen ulottuvuus. Tarkoituksena on ollut kertoa historiallisten pappien vaikutuksesta nykypäivään.

Vuoden aikana Helsingin Sanomat käsitteli artikkeleissaan pääasiassa katolisen ja luterilaisen kirkon pappeja. Positiivissävytteisistä artikkeleista erottuivat suomalaiset luterilaisen kirkon papit, ja negatiivissävytteisistä pääosin katolisen kirkon papit.

- Ari Minadis -