Uskonto vahvistunut uutisaiheena

Suomalaiset toimittajat arvioivat kristinuskoa juttuaiheena brittiläisiä kollegojaan polarisoituneemmin,  sanoo Kotimaa-lehdessä  Helsingin yliopiston tutkija, valtiotieteiden tohtori Miika Vähämaa.

Vähämaa tutkii uskonnon käsittelyä Suomen ja Ison-Britannian mediassa. Vuonna 2009 alkanut pitkittäistutkimus jatkuu vuoteen 2020. Tutkimuksen rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö.

Tutkimusta varten haastateltiin 25 päätoimittajaa tai uskontoon erikoistunutta toimittajaa. Kotimaisia lehtiä olivat Suomen Kuvalehti, Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen ja Kaleva. Briteistä mukana olivat The Guardian, The Times, The Daily Telegraph, The Sunday Telegraph, The Mail on Sunday, The Independent, The Financial Times ja The Economist.

Vähämaa sanoo Kotimaassa, että  kristinusko on noussut uutiseksi yhä useammin 1980-luvulta lähtien, vaikka samaan aikaan kirkkoon kuuluminen on vähentynyt sekä Suomessa että Isossa-Britanniassa.

– Uskonto on siis vahvistanut asemaansa uutisaiheena, vaikka se on menettänyt asemiaan uutisia lukevan yleisön henkilökohtaisessa elämässä, Vähämää sanoo.

Lue koko juttu täältä 

Piispat ovat vuoden 2018 uskontouutinen

Kuva: Olli Seppälä

Piispat ja heihin kiertyvät uutiset valikoituivat Kotimaa-lehden kyselyssä vuoden uskontouutiseksi. Ei ihme, sillä 2018 elettiin ikään kuin viiden piispanvaalin vaikutuspiirissä. Vaaleista kolme myös oli kyseisenä vuonna: arkkipiispanvaali, Oulun piispan vaali ja Espoon piispan vaali (jonka ehdokkaista kuva). Oulun vaali ei ehkä ollut valtakunnallinen iso uutinen, mutta Espoon vaali oli, sillä valituksi tuli nainen, Kaisamari Hintikka. Luonnollisesti myös arkkipiispanvaalia seurattiin tavallista laajemmin mediassa.

Vuoden uskontouutisen kiteytti Ylen Aamu-tv:n toimittaja ja juontaja Anna Lehmusvesi:

– Piispanvaalit kiinnostivat tänä vuonna tavanomaista enemmän. Toki sen takia, että arkkipiispa vaihtui, mutta myös sen takia, että Irja Askola jäi viime vuonna eläkkeelle. Jännitettiin, kauanko meillä on jälleen pelkkiä miespiispoja. Helpotuksen huokaus tuli marraskuussa, kun Kaisamari Hintikka valittiin Espoon piispaksi. Myös piispa Teemu Laajasalon hämmentävä kujanjuoksu, ja lopulta syyte tuottamuksellisesta kirjanpitorikoksesta piti piispan viran otsikoissa.

Lue Kotimaan juttu vuoden uskontouutisesta täältä

Lue Kotimaa24:stä kommentti, miksi piispat olivat luonteva valinta.

Uusi avioliittolaki on vuoden 2017 uskontouutinen

Kotimaan ja sen uutisivuston Kotimaa24:n kyselyssä vuoden uskontouutiseksi valikoitui uusi avioliittolaki ja sen vaikutukset kirkkoon.

– Kyllä vuoden uskontouutinen on ehdottomasti uusi avioliittolaki, sen voimaantulo ja siitä nähdyt jälkinäytelmät. Aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä ja vertautuu aikoinaan käytyyn keskusteluun naispappeudesta. Aihe pysyy julkisuudessa varmaan vielä pitkään, kunnes laineet tasoittuvat, perusteli valintaansa  Kalevan vastaava päätoimittaja Kyösti Karvonen.

– Nostan uuden avioliittolain vuoden uskontouutiseksi, ja etenkin sen, miten kirkko on suhtautunut siunaamiseen. En voi hyväksyä rangaistuksia, ja ihmetyttää, että kirkko voi mennen tullen siunata kauppakeskuksista lähtien, mutta rankaisee vapaaehtoisesti samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta. Tulee aika surullinen fiilis näistä uutisista, sanoi puolestaan  Kansan Uutisten päätoimittaja Sirpa Puhakka.

– Vuoden uskontouutinen on tuo ensimmäinen, avioliittolain voimaantulo ja sen seuraukset kirkossa. Tämä on toisille hyvä uutinen, toisille ei-toivottu, mutta ehdottoman merkittävä, koska se muistetaan tästä vuodesta 2017 vielä, kun kaikki muut aiheet ovat unohtuneet. Avioliittolain muutos muistetaan kirkkoa ravistelevan ja vielä pitkään jatkuvan murroksen vauhdittajana hallinnon ja ykseyden näkökulmasta sekä erittäin merkittävänä muutoksena monien kirkon jäsenten, perheitten ja sukujen elämässä, kommentoi Sana-lehden päätoimittaja Heli Karhumäki.

Lainaukset Kotimaa24:stä.

Uusi avioliittolaki keräsi myös Kotimaan toimituksesta enimmät äänet vuoden uskontouutiseksi. Avioliittolaki – "kirkollinen avioliittosäätö" – nähtiin Kotimaan toimituksessa myös osana isompaa teemaa.

– Vuoden uskontouutinen on sukupuoli, eli piispan sukupuolesta käyty keskustelu, avioliittolain muutos ja naispappeuden esiin nouseminen uudelleen, esimerkiksi Maata Näkyvissä -festareiden yhteydessä, sanoi Kotimaan toimitussihteeri Noora Wikman-Haavisto.

- Olli Seppälä -
 

Uskontojournalismia työpaikkailmoituksissa

Uskontojournalismi ei ole käsitteenä enää pelkästään akateeminen tai sisäpiiriläinen. Sitä on käytetty viime aikoina ainakin kaksi kertaa työpaikkailmoituksissa yhtenä hakukriteerinä.

Kotimaa haki viime kesän alussa toimittajaa, erityisesti verkkouutistoimittajaa, ja ilmoituksessa mainittiin uskontojournalismi. Valituksi tuli Antti Berg.

Hieman myöhemmin Kirkko ja kaupunki haki uudelle pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteismedialle päätoimittajaa. Myös siinä ilmoituksessa puhuttiin uskontojournalismista.

Valomerkissä (Kirkko ja kaupungin nykyisessä verkkomediassa)  hehkutettiin, että uudesta Kirkko ja kaupungista tulee uskontomedian jättiläinen. Päätoimittajaksi valittu tietokirjalija Jaakko Heinimäki sanoo haastattelussaan, että Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät ihan hahmota peruasioita.

Esimerkkinä Heinimäki mainitsee, että moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Heinimäki viitannee lokakuun puolivälin uutisointiin Helsingin hiippakunnan hiippakuntavaltuuston hyväksymästä kannanotosta, jossa se äänin 13-6 sanoi kannattavansa sateenkaariparien vihkimistä ja siunaamista. Monista uutisista sai sen käsityksen, että hiippakuntavaltuustolla olisi asiassa oikeasti päätösvaltaa.

Yhteiskunnan tullessa yhä monikulttiuurisemmaksi ja -uskontoisemmaksi tulevaisuuden työpaikkailmoitukissa uskontojournalistinen osaaminen ja kokemus ei ole enää mikään poikkeus. Toivoa anakin sopii.

Kannattaa laittaa myös merkille, että rekrytointien kautta sosialidemokraattinen  Demokratti on saanut kevään ja kesän mittaan runsaasti uskontojournalistista osaamista ja kokemusta - vaikka uskontojournalismi tuskin kuuluu henkilöiden työnkuvan keskiöön - kun sen palveluksessa aloittivat Simo Alastalo (Kirkon tiedotuskeskus) ja Johannes Ijäs (Kotimaa). Demokraatin päätoimittajalla Mikko Salmella on teologin tutkinto ja pappisvihkimys.

Toki teologisen ja uskontotieteellisen koulutuksen saaneita toimittajia työskentelee useissa eri medioissa, mutta uskontojournalismi ei välttämättä ole ollut heidän kohdallaan ääneen lausuttu rekrytointikriteeri.

- Olli Seppälä -
Kirjoittaja työskentelee Kotimaassa julkaisupäällikkönä

Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf

Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf

Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf

Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf

Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf

Yhteiskunnallinen keskustelu tarvitsee uskontojournalismia

Pääsin kesän aikana kurkistamaan uskontojournalismin maailmaan. Neljän kuukauden toimitusharjoittelu Kotimaassa vahvisti käsitystäni siitä, että laadukkaalle uskontojournalismille on nyt tarvetta enemmän kuin koskaan.

Opiskelen kolmatta vuotta journalistiikkaa ja viestintää Tampereen yliopistossa. Oma kirkollinen taustani liittyy lähinnä seurakuntien rippikoulutyöhön, eli leireillä isosteluun. Kirkossa käyn keskimäärin kaksi kertaa vuodessa. Moni kurssikaverini yllättyi, kun kerroin, että aion suorittaa harjoitteluni Kirkkopalveluiden omistamassa mediassa, Kotimaassa. Eikös se ole yritysviestintää,joku kysyi. Mielestäni kysymys kuvastaa hyvin niitä ennakkokäsityksiä, joita ihmisille uskontojournalismia kohtaan on. Uskontojournalismia ei pidetä journalismina, vaan kirkon tilaamana propagandana. Näin asia ei suinkaan ole.

Olisi toivottavaa, että median kuluttajat ymmärtäisivät nykyistä paremmin journalismin ja yritysviestinnän välisen eron. Uskontojournalismin tehtävänä on välittää tietoa eri uskonnoista, arvoista ja uskonnollisista yhteisöistä. Se, että aiheet keskittyvät uskonnollisiin ilmiöihin tai kirkonpäätöksiin, ei tee uskontojournalismista uskonnon julistamista. Ei politiikan toimittajakaan teepolitiikkaa, kun hän kertoo vaalituloksista tai uudesta hallitusohjelmasta. Uskonnon harjoittamiselle on olemassa ihan omat kanavansa, aivan kuten poliittisilla toimijoilla ja puolueilla on omansa.

Kesän aikana yksi uutisaihe tuntui nousevan ylitse muiden: perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebook-päivitys ja sitä seurannut keskustelu monikulttuurisuudesta mielenilmauksineen sai paljon palstatilaa myös Kotimaan eri kanavissa. Suomi on pirstoutumassa. Suomalainen yhtenäiskulttuuri, jos sellaista on koskaan ollutkaan, on katoamassa. Asenteet maahanmuuttajia, työttömiä ja opiskelijoita kohtaan ovat koventuneet. Vastaavasti niin kutsuttua eliittiä syytetään omien etujen ajamisesta ja vastuunpakoilusta.

Sosiaalisessa mediassa kielenkäyttö on muuttunut provosoivasta aidosti vihamieliseksi. Pelko toimeentulosta ja omasta turvallisuudesta ajaa ihmisiä yhä ahtaammalle. Syitä on monia: taloudellinen taantuma, ilmastonmuutos, Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka sekä radikalisoituneet uskonnolliset järjestöt. Asia ei kuitenkaan ratkea sillä, että suomalaiset, ja isommassa kuvassa ihmiset yleensä, kääntyvät toisiaan vastaan. Ei ole olemassa minun Suomeani tai sinun Suomeasi. On vain meidän Suomemme.

Uskon, että puolueeton ja totuudenmukainen tiedonvälitys on omiaan vähentämään yhteiskunnallisen keskustelun jännitteitä. Koko maapallon väestöstä vain 10 prosenttia on uskonnottomia. Kolme neljästä suomalaisesta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kun yhteiskunnallista keskustelua käydään, on uskonnot ja niihin liittyvät aiheet otettava mukaan keskusteluun. Myös uskontoja on tarkasteltava kiihkottomasti, objektiivisesti ja totuudenmukaisesti. Siksi tarvitsemme laadukasta uskontojournalismia myös tulevaisuudessa.

- Markus Mäki -

Kiinnostaako uskontojournalismi myös vapaa-ajattelijoita?

Vapaa-ajattelijain liitto on merkittävä peluri Suomen uskontokentällä ja erityisesti mediassa. Liiton kannanotot ylittävät säännönmukaisesti julkaisukynnyksen jossain netti- tai printtilehdessä.

Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja Petri Karisma pohtii uskontojournalismia blogikirjoituksessaan, joka on myös julkaistu Uskonnoton-lehdessä. Siinä Karisma jakaa median yleismediaan ja erityisalojen mediaan. Hän kirjoittaa:

”Väitän, että Suomessa on hyvinkin toimivaa uskontojournalismia. Se on vain keskittynyt niihin medioihin, joiden erityisalaan se kuuluu. Koska kirkko ei ole enää keskellä kylää, määrittyy uskonnoista uutisointi myös muiden toimijoiden kautta, kuin ainoastaan asiaan vihkiytyneiden. Tämä tuo uutisointiin moniarvoisuutta, eikä kaikki uskontouutisointi ole pelkkää uskonnon mainostamista.”

Karisma pitää hyvinä esimerkkeinä uskontomediasta  Kotimaa-lehteä ja sen yhdessä suurten seurakuntien kanssa ylläpitämää kotimaa24.fi -uutispalvelua.

Karisma – alan miehenä – kiinnittää huomiota myös uskonnon lukutaitoon: 

”Tottakai uskonnon lukutaito on heikkoa niillä, jotka eivät ole kiinnostuneita uskonnosta. Samoin urheilun lukutaito on niillä heikkoa, jotka eivät ole kiinnostuneita urheilusta. Minusta on hienoa, että uskonnosta on tullut vain yksi uutisaihe muiden joukkoon, eikä se hallitse tai määritä uutisia ja niiden sisältöä. Loistojuttu on myös se, että uskonnosta voidaan uutisoida ilmiönä monine näkökulmineen, eikä vain valtionkirkon välittämien tavoitteiden mukaisesti.”

Lue Petri Karisman blogikirjoitus otsikolla Media, uskonto jaurheilu

– Olli Seppälä –

Tarvitaan moniäänistä uskontojournalismia

Keskustelua uskontojournalismista käydään hiljakseen mutta tasaisesti siellä täällä. Käsite herättää kiinnostusta, mutta myös oudoksuntaa. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esimies Matti Kalliokoski kommentoi aihetta Kotimaassa (30.5.).

Kalliokosken mukaan uskonto on suomalaiselle sanomalehdistölle vakavasti otettava, mutta ei helppo, aihe.

”Asian käsittelyyn tarvitaan paljon uskonnollista yleissivistystä ja Suomessa myös organisaatioiden tuntemista. Maailmalla on entistä enemmän uskontoon liittyviä ilmiötä, joilla on suomalaisten kannalta merkitystä. Esimerkiksi kiertävän kirjeenvaihtajan sijoittaminen vuodeksi Intiaan lisäsi Helsingin Sanomien lukijoiden ymmärrystä jättiläismaasta ja siellä vaikuttavista uskonnoista”, Kalliokoski sanoi.

Kotimaan kysymykseen millaista on suomalainen uskontojournalismi, Kalliokoski vastasi:

”Siinä on monta alalajia: se voi olla aiheeseen sitoutunutta tai sitä kriittisesti ulkopuolelta tarkastelevaa, uskontoa kohteena tai lähtökohtana pitävää. Kaikkia tarvitaan. Viestintämaailman kirjossa on paikka sekä tunnustukselliselle että kriittiselle journalismille.”

Journalisti-lehden verkkosivulla puolestaan tutkija Tuomas Äystö ja toimittaja Marjaana Toiviainen käyvät aiheen tiimoilta debattia. Äystö muun muassa perää uskontojournalismiin moniäänisyyttä, etteivät vain ev.lut. kirkkoa lähellä olevat toimijat olisi esillä.

Lue Äystön ja Toiviaisen debatti

- Olli Seppälä -

”Ovatko uskontojournalistit mediamaailman päivi räsäsiä?”

Kustannus-Oy Kotimaan tiloissa järjestettiin uskontojournalismin koulutuspäivä 20.9. Paikalla oli toimittajia Kotimaasta, Kotimaa24:sta ja Essestä ja pari freelanceria. Olli Seppälä johdatteli joukon aiheeseen toteamalla, että tietyt rajut uutiset maailmalta ovat saaneet ihmiset viime vuosina kysymään uskontojournalistisen tietotaidon perään.

Onko todellakin oleellista, että viimeisimmän mellakointia aiheuttaneen Muhammed-videon tekijä on kopti-kristitty? Moniko toimittaja tietää, mitä kopti-kristitty tarkoittaa? Levitetäänkö uskonnollista leimaa tietyn uutisen yhteydessä perehtymättä tai ajattelematta seurauksia? Olisiko ollut relevantimpaa uutisoida, että Muhammed-videon teki vankilakundi (joka hän lehtitietojen mukaan on)?

Sekä Suomessa että maailmalla on uskontojournalistista tutkimusta tehty vielä varsin vähän.

Tilaisuuteen kouluttajaksi kutsuttu dosentti FT Johanna Sumiala johtaa yhdessä Katja Valaskiven kanssa Helsingin Sanomain säätiön rahoittamaa tutkimusprojektia, jossa selvitetään, miten uskonnosta kirjoitetaan valtakunnallisissa ja maakunnallisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen kohteena ovat Helsingin Sanomat, Ilkka, Kaleva ja Karjalainen. Niistä poimitaan uskonto-teemaa sivuavat uutiset viime vuosilta. Esimerkiksi Helsingin Sanomista on löydetty vuosilta 2007-2011 jo yli 6000 uskonto-aiheista tekstiä tarkastelun alle. Tutkimusidea tuli Helsingin Sanomien päätoimittajalta Mikael Pentikäiseltä.

Oleellinen kysymys on Sumialan mielestä se, mitä uskonto on, miten se määritellään. Usein ne, jotka tuntevat uskontoja vähiten, pystyvät määrittelemään uskonto-käsitteen selkeimmin. Mitä syvällisempää on aiheen tuntemus, sitä vaikeammaksi uskonto-käsitteen määrittely muuttuu.

Uskontojournalistisen ymmärryksen puute uhkaa mediaa kahdella tavalla. Toisaalta uskonnollisetkin tragediat (kuten uskonnollisten yhteisöjen joukkoitsemurhat) saatetaan leimata terrorismiksi, jolloin ilmiön syvällisempi ymmärtäminen jää puuttumaan. Toisessa ääripäässä poliittisista ja kulttuurien välisistä konflikteista puhutaan uskonsotina. Tiedon ja ymmärryksen puute voi siis johtaa joko ilmiön uskonnollisen puolen vähättelyyn tai perusteettomaan korostamiseen.

Uskontoa, kulttuuria ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Ne vaikuttavat sisäkkäin samassa todellisuudessa. Toisaalta taas uskontojournalismi – kuten kaikki muukin journalismi – lokeroi väistämättä maailmaa. Todellisen elämän ilmiöt eivät noihin lokeroihin aina kauniisti ja ongelmitta sujahda.

Näkymätön sopimus: Usko ei kuulu julkisuuteen

Johanna Sumialan mielestä suomalaisessa laatujournalismissa vallitsee näkymätön sopimus: hengellisistä asioista ei julkisuudessa puhuta. Piispa voi ottaa kantaa maallisiin asioihin kuten köyhyyteen tai syrjäytymiseen, mutta edes hänen ei ole sopivaa esittää hengellisiä näkökulmia valtamediassa. Tämän puoleisista voidaan puhua julkisuudessa, tuon puoleisista ei. Tämä näkymätön sopimus kapeuttaa mediakenttää.

Ajatuksesta, jonka mukaan uskonto on yksityisasia, voidaan luopua korkeintaan jonkun vakavan kriisin pehmittämässä tilanteessa. Esimerkiksi Tsunami-kokemustensa jälkeen piispa Eero Huovinen saattoi kertoa julkisuudessa kyselleensä, missä oli Jumala. Toisaalta jopa tässä tilanteessa Huovinen sai kritiikkiä henkilökohtaisesta tilityksestään. Joidenkin mielestä hänen olisi kuulunut pitää Jumala-uskoa yllä viran puolesta kriisin keskellä ja jättää omat rehelliset hengelliset kokemuksensa raportoimatta.

Ministeri Päivi Räsäsen tapaus on osoittanut, miten vaikeaa Suomessa on olla yhtä aikaa poliitikko ja evankelista. Samaa ongelmaa ei tunnu syntyvän, jos ministeri on vaikkapa palloliiton johdossa. Keskustelussa nousi esiin ajatus, että uskontojournalistit ovat ikään kuin mediamaailman päivi räsäsiä: ihmisiä, joihin muiden toimittajien on joskus vaikea suhtautua.

Tässä päästiin oleellisen kysymykseen: Mitä on uskontojournalismi ja mitä se ei ole? Koulutuspäivän keskusteluissa heitettiin ilmaan monenlaisia määrittelyjä. Urheilutoimittajan ei tarvitse olla huippu-urheilija eikä uskontojournalistin tarvitse olla uskovainen tehdäkseen työnsä hyvin. Mutta ovatko myös hartaus- ja julistuskirjoitukset journalismia? Miten on mahdollista yhdistää kutsumus evankeliointiin ja kutsumus ammatillisesti korkeatasoiseen journalistin työhön? Onko toimittajan vahva ja selkeä oma uskonnollinen identiteetti etu vai haitta journalismin objektiivisuusihanteen kannalta? Tämän viimeisimmän kysymyksen osalta koolla ollut journalistijoukko taisi olla varsin yksimielinen: oman taustansa ja identiteettinsä tiedostava tunteminen on tärkeä perusedellytys, kun pyritään siihen, että toimittajan oma vakaumus ei tekstistä näy.

Pieni katsaus uskontojournalismin historiaan:

-1980-luvulla Amerikassa tutkimuksen kohteina olivat erityisesti ns. tele-evankelistat. Tutkimus oli painottunut erilaiseen vaikutustutkimukseen. Pyrittiin siis selvittämään, miten sanoma menee tai ei mene perille. Tutkimus oli siinä mielessä kapea-alaista, että se nousi lähinnä uskonnollisista intresseistä. Haluttiin tutkia, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan viestiä tehokkaasti.

- 1990-luvulla muotoutui tutkimussuuntaus, johon Sumialakin katsoo liittyvänsä: ”Media, Religion and Culture”. Tutkimus laajentui merkityksen tutkimuksen suuntaan ja sen kohteeksi nousi uskonto kulttuurisena ilmiönä.

-Eurooppalaista uskonnon ja uskontojournalismin tutkimusta ovat sävyttäneet esimerkiksi sekularisaatioparadigma, jonka mukaan julkisuus on sekulaari, maallinen tila. Uskonto ei kuulu julkisuuteen. Tässä voidaan nähdä taustalla saksalaisen filosofin Habermasin julkisuusteoria, joka teki jyrkän eron julkisen ja yksityisen välille.

Islamin haaste uskontojournalismille

Nykyisin islam haastaa voimakkaasti sen ajatuksen, että uskonto ei kuuluisi julkisuuteen. Islamin eri kulttuureissa ei ole olemassa samaa sanatonta sopimusta uskonnon yksityisyydestä kuin vaikkapa protestantti-kristityssä pohjolassa.

Protestanttisissa maissa kahden regimentin oppi on sisäistynyt vuosisatojen aikana osaksi yhteiskuntaa. Uskonnon ja politiikan sekoittamista katsotaan karsaasti. Islamilaisessa maailmassa tällainen ajattelu on vierasta.

Postmodernissa maailmassa ei ole enää mahdollista pitää yllä ajatusta, jonka mukaan ”meidän maassa toimitaan tällä tavalla”. Siirtolaisuus, kansainvälisyys ja Internet haastavat julkisuuden hallinnan. Kuka enää toimii ”meidän maan tapojen” portinvartijana nykytodellisuudessa?

”Uskonnollisille äänille lisää tilaa julkisuudesta”

Johanna Sumiala summasi omana näkemyksenään, että uskonnollisille äänille tarvitaan suomalaisessa julkisuudessa lisää tilaa. Meillä ei voida käydä julkisuudessa esimerkiksi kiihkotonta, asiapohjaista keskustelua saatananpalvonnasta. Tämä kapeuttaa todellisuuden ymmärtämistämme.

Avoin, ammattitaitoinen uskontojournalismi joutuu hakemaan paikkaansa mediamaailmassa eikä tie ole helppo. Yritys työntää uskonnot pois yhteiskunnallisesta julkisuudesta ei kuitenkaan enää globaalissa maailmassa onnistu.

Uskonnon ja pyhän tunnistaminen omassa tutussa maastossa ja kulttuurissa voi olla joskus vaikeampaa kuin vieraassa kulttuurissa.

Uskontojournalismi on ongelmakeskeistä, mutta niin on journalismi ja erityisesti uutismaailma muutenkin. Onko tämä asia, jolle pitäisi yrittää tehdä jotakin? Jos, niin mitä?

- Emilia Karhu -