”Ovatko uskontojournalistit mediamaailman päivi räsäsiä?”

Kustannus-Oy Kotimaan tiloissa järjestettiin uskontojournalismin koulutuspäivä 20.9. Paikalla oli toimittajia Kotimaasta, Kotimaa24:sta ja Essestä ja pari freelanceria. Olli Seppälä johdatteli joukon aiheeseen toteamalla, että tietyt rajut uutiset maailmalta ovat saaneet ihmiset viime vuosina kysymään uskontojournalistisen tietotaidon perään.

Onko todellakin oleellista, että viimeisimmän mellakointia aiheuttaneen Muhammed-videon tekijä on kopti-kristitty? Moniko toimittaja tietää, mitä kopti-kristitty tarkoittaa? Levitetäänkö uskonnollista leimaa tietyn uutisen yhteydessä perehtymättä tai ajattelematta seurauksia? Olisiko ollut relevantimpaa uutisoida, että Muhammed-videon teki vankilakundi (joka hän lehtitietojen mukaan on)?

Sekä Suomessa että maailmalla on uskontojournalistista tutkimusta tehty vielä varsin vähän.

Tilaisuuteen kouluttajaksi kutsuttu dosentti FT Johanna Sumiala johtaa yhdessä Katja Valaskiven kanssa Helsingin Sanomain säätiön rahoittamaa tutkimusprojektia, jossa selvitetään, miten uskonnosta kirjoitetaan valtakunnallisissa ja maakunnallisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen kohteena ovat Helsingin Sanomat, Ilkka, Kaleva ja Karjalainen. Niistä poimitaan uskonto-teemaa sivuavat uutiset viime vuosilta. Esimerkiksi Helsingin Sanomista on löydetty vuosilta 2007-2011 jo yli 6000 uskonto-aiheista tekstiä tarkastelun alle. Tutkimusidea tuli Helsingin Sanomien päätoimittajalta Mikael Pentikäiseltä.

Oleellinen kysymys on Sumialan mielestä se, mitä uskonto on, miten se määritellään. Usein ne, jotka tuntevat uskontoja vähiten, pystyvät määrittelemään uskonto-käsitteen selkeimmin. Mitä syvällisempää on aiheen tuntemus, sitä vaikeammaksi uskonto-käsitteen määrittely muuttuu.

Uskontojournalistisen ymmärryksen puute uhkaa mediaa kahdella tavalla. Toisaalta uskonnollisetkin tragediat (kuten uskonnollisten yhteisöjen joukkoitsemurhat) saatetaan leimata terrorismiksi, jolloin ilmiön syvällisempi ymmärtäminen jää puuttumaan. Toisessa ääripäässä poliittisista ja kulttuurien välisistä konflikteista puhutaan uskonsotina. Tiedon ja ymmärryksen puute voi siis johtaa joko ilmiön uskonnollisen puolen vähättelyyn tai perusteettomaan korostamiseen.

Uskontoa, kulttuuria ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Ne vaikuttavat sisäkkäin samassa todellisuudessa. Toisaalta taas uskontojournalismi – kuten kaikki muukin journalismi – lokeroi väistämättä maailmaa. Todellisen elämän ilmiöt eivät noihin lokeroihin aina kauniisti ja ongelmitta sujahda.

Näkymätön sopimus: Usko ei kuulu julkisuuteen

Johanna Sumialan mielestä suomalaisessa laatujournalismissa vallitsee näkymätön sopimus: hengellisistä asioista ei julkisuudessa puhuta. Piispa voi ottaa kantaa maallisiin asioihin kuten köyhyyteen tai syrjäytymiseen, mutta edes hänen ei ole sopivaa esittää hengellisiä näkökulmia valtamediassa. Tämän puoleisista voidaan puhua julkisuudessa, tuon puoleisista ei. Tämä näkymätön sopimus kapeuttaa mediakenttää.

Ajatuksesta, jonka mukaan uskonto on yksityisasia, voidaan luopua korkeintaan jonkun vakavan kriisin pehmittämässä tilanteessa. Esimerkiksi Tsunami-kokemustensa jälkeen piispa Eero Huovinen saattoi kertoa julkisuudessa kyselleensä, missä oli Jumala. Toisaalta jopa tässä tilanteessa Huovinen sai kritiikkiä henkilökohtaisesta tilityksestään. Joidenkin mielestä hänen olisi kuulunut pitää Jumala-uskoa yllä viran puolesta kriisin keskellä ja jättää omat rehelliset hengelliset kokemuksensa raportoimatta.

Ministeri Päivi Räsäsen tapaus on osoittanut, miten vaikeaa Suomessa on olla yhtä aikaa poliitikko ja evankelista. Samaa ongelmaa ei tunnu syntyvän, jos ministeri on vaikkapa palloliiton johdossa. Keskustelussa nousi esiin ajatus, että uskontojournalistit ovat ikään kuin mediamaailman päivi räsäsiä: ihmisiä, joihin muiden toimittajien on joskus vaikea suhtautua.

Tässä päästiin oleellisen kysymykseen: Mitä on uskontojournalismi ja mitä se ei ole? Koulutuspäivän keskusteluissa heitettiin ilmaan monenlaisia määrittelyjä. Urheilutoimittajan ei tarvitse olla huippu-urheilija eikä uskontojournalistin tarvitse olla uskovainen tehdäkseen työnsä hyvin. Mutta ovatko myös hartaus- ja julistuskirjoitukset journalismia? Miten on mahdollista yhdistää kutsumus evankeliointiin ja kutsumus ammatillisesti korkeatasoiseen journalistin työhön? Onko toimittajan vahva ja selkeä oma uskonnollinen identiteetti etu vai haitta journalismin objektiivisuusihanteen kannalta? Tämän viimeisimmän kysymyksen osalta koolla ollut journalistijoukko taisi olla varsin yksimielinen: oman taustansa ja identiteettinsä tiedostava tunteminen on tärkeä perusedellytys, kun pyritään siihen, että toimittajan oma vakaumus ei tekstistä näy.

Pieni katsaus uskontojournalismin historiaan:

-1980-luvulla Amerikassa tutkimuksen kohteina olivat erityisesti ns. tele-evankelistat. Tutkimus oli painottunut erilaiseen vaikutustutkimukseen. Pyrittiin siis selvittämään, miten sanoma menee tai ei mene perille. Tutkimus oli siinä mielessä kapea-alaista, että se nousi lähinnä uskonnollisista intresseistä. Haluttiin tutkia, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan viestiä tehokkaasti.

- 1990-luvulla muotoutui tutkimussuuntaus, johon Sumialakin katsoo liittyvänsä: ”Media, Religion and Culture”. Tutkimus laajentui merkityksen tutkimuksen suuntaan ja sen kohteeksi nousi uskonto kulttuurisena ilmiönä.

-Eurooppalaista uskonnon ja uskontojournalismin tutkimusta ovat sävyttäneet esimerkiksi sekularisaatioparadigma, jonka mukaan julkisuus on sekulaari, maallinen tila. Uskonto ei kuulu julkisuuteen. Tässä voidaan nähdä taustalla saksalaisen filosofin Habermasin julkisuusteoria, joka teki jyrkän eron julkisen ja yksityisen välille.

Islamin haaste uskontojournalismille

Nykyisin islam haastaa voimakkaasti sen ajatuksen, että uskonto ei kuuluisi julkisuuteen. Islamin eri kulttuureissa ei ole olemassa samaa sanatonta sopimusta uskonnon yksityisyydestä kuin vaikkapa protestantti-kristityssä pohjolassa.

Protestanttisissa maissa kahden regimentin oppi on sisäistynyt vuosisatojen aikana osaksi yhteiskuntaa. Uskonnon ja politiikan sekoittamista katsotaan karsaasti. Islamilaisessa maailmassa tällainen ajattelu on vierasta.

Postmodernissa maailmassa ei ole enää mahdollista pitää yllä ajatusta, jonka mukaan ”meidän maassa toimitaan tällä tavalla”. Siirtolaisuus, kansainvälisyys ja Internet haastavat julkisuuden hallinnan. Kuka enää toimii ”meidän maan tapojen” portinvartijana nykytodellisuudessa?

”Uskonnollisille äänille lisää tilaa julkisuudesta”

Johanna Sumiala summasi omana näkemyksenään, että uskonnollisille äänille tarvitaan suomalaisessa julkisuudessa lisää tilaa. Meillä ei voida käydä julkisuudessa esimerkiksi kiihkotonta, asiapohjaista keskustelua saatananpalvonnasta. Tämä kapeuttaa todellisuuden ymmärtämistämme.

Avoin, ammattitaitoinen uskontojournalismi joutuu hakemaan paikkaansa mediamaailmassa eikä tie ole helppo. Yritys työntää uskonnot pois yhteiskunnallisesta julkisuudesta ei kuitenkaan enää globaalissa maailmassa onnistu.

Uskonnon ja pyhän tunnistaminen omassa tutussa maastossa ja kulttuurissa voi olla joskus vaikeampaa kuin vieraassa kulttuurissa.

Uskontojournalismi on ongelmakeskeistä, mutta niin on journalismi ja erityisesti uutismaailma muutenkin. Onko tämä asia, jolle pitäisi yrittää tehdä jotakin? Jos, niin mitä?

- Emilia Karhu -