Kuka tekee uutiset? - Sukupuoli, media ja kirkot Euroopassa

Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan media käyttää miehiä yhä asiantuntijoina. Median haastattelemista asiantuntijoista 72 prosenttia on yhä miehiä. Samassa tutkimuksessa kävi ilmi, että miespuoliset professorit saavat huomattavasti enemmän haastattelupyyntöjä kuin naisprofessorit.

Kun ajattelen omaa kontekstiani uskontojournalismissa, niin myös tällä alalla painottuu miesvaltaisuus. Etenkin kovista aiheista kuten teologiasta tai taloudesta puhuttaessa miehet saavat naisia enemmän tilaa.

Myös päätoimittamani Kotimaa-lehti ja Kotimaa24 haastattelevat useimmiten etenkin teologisissa kysymyksissä miehiä kuin naisia. Tämä siitä huolimatta, että korkeasti koulutettujen naisteologien määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Huomioni mukaan miespuolinen toimittaja haastattelee naisteologia vielä harvemmin kuin naistoimittaja.

Tämä sukupuolijako pätee myös monissa asioissa maallisessa mediassa ja niiden aiheissa. Esimerkiksi miespuoliset kirjallisuuskriitikot kirjoittavat pääasiassa miesten kirjoittamista kirjoista, naiskriitikot miehiä huomattavasti enemmän myös naiskirjailijoiden teksteistä.

Päätoimittajana pyrin siihen, että lehteni löytää aina parhaimman asiantuntijan haastateltavaksi, en pyri siihen, että haasteltava olisi nainen. Luotan toimittajiini siinä, että he etsivät parhaan mahdollisen haastateltavan.

Toki yritän välillä muistuttaa myös siitä, että nykymaailmassa löytyy myös hyviä naisasiantuntijoita ja päteviä teologeja, jotka ovat naisia. Tätä kirjoittaessani jouduin kyllä miettimään, pitäisikö minun sittenkin vaikuttaa vielä aktiivisemmin siihen, että toimittajat löytävät asiantuntija-haastateltavia myös naisten joukosta.

73 prosenttia suomalaista kuuluu luterilaiseen kirkkoon, mutta piispakunta on yhä hyvin miesvoittoista, kymmenestä piispasta yksi on nainen.

Olen ensimmäinen naispäätoimittaja 110-vuotiaan Kotimaan historiassa.  Edeltäjieni tavoin en käy saunassa piispojen kanssa, mutta se on mielestäni pelkästään hyvä asia. Pidän tärkeänä, että minulla on asialliset välit eri kirkon johtotehtävissä olevien kanssa, mutta tahdon säilyttää myös riittävän riippumattomuuden suhteessa heihin. Saunaan menen vain puolisoni kanssa.

Naiseutta isompi asia minulle on se, että olen tämän lehden ensimmäinen päätoimittaja, joka on lähtöisin Suomen ulkopuolelta. Olen syntynyt Namibiassa ja elänyt siellä lapsuuttani. Tarkastelen maailmaa pohjoisen Euroopan lisäksi eteläisen Afrikan näkökulmasta. Kansallisuuteni on FinnNam. Taustani seurausta on, että tunnistan syvästi etuoikeutetun asemani pohjoiseurooppalaisena ihmisenä, enkä pelkästään sukupuoleen liittyvissä kysymyksissä.

Naisten määrä johtotehtävissä kasvaa sekä kirkossa että mediassa vuosi vuodelta. Kun osallistun suomalaisten päätoimittajien tapaamisiin, meitä naisia on tästä joukosta jo noin kymmenen prosenttia. Muutama vuosi sitten meitä oli vain viisi prosenttia.

Kokemukseni mukaan kirkollisissa johtotehtävissä tai median johtotehtävissä olevat naiset eivät ole erityisen kannustavia toisiaan kohtaan. Hillary Clinton sanoikin ulkoministerinä toimiessaan, että jokaisen johtotehtävissä olevan naisen pitäisi kasvattaa itselleen sarvikuonon nahka. Joskus minusta on tuntunut, että olen tarvinnut tätä nahkaa erityisesti suhteessa muihin naisiin.

Peruskysymykseen siitä, kuka tekee uutiset vastaan, että sekä miehet että naiset tekevät uutiset. Miehet ovat edelleen uskontoja koskevien uutisten keskiössä, sitä varmemmin, kun ne käsittelevät kyseisten yhteisön johtoa.

Tämä miesvaltaisuus nousi esille esimerkiksi toissapäivänä, kun osallistuin islamia koskevaan toimittajakoulutukseen. Kun meille näytettiin kuvia eri islamin ryhmittymien johtajista, kuvissa esiintyi vain parrakkaita miehiä. Samalla lailla miesvaltaisuus nousee esille, kun katson kirkkoni piispainkokousta. Siinä heitä on aina rivissä, harmaantuneita miehiä parroissaan.

Mutta vastaus on, että myös naiset tekevät uutisia, sillä Pohjoismaissa naiset kirjoittavat valtaosan uutisista. Toimittajien enemmistö on naisia.

Tahdon korostaa sitä, että en näe unettomia öitä media-alalla sukupuoleni tähden, vaan yöni ovat unettomia siksi, että koko media-ala ja ammattitaitoinen journalismi on uhattuna. Yhä harvempi on valmis maksamaan journalistisesti tehdyistä sisällöistä, ole ne sitten tehty digitaaliseen muotoon tai paperille.

Olen erittäin huolissani siitä, minkälaista informaatiota tulevaisuudessa on jaossa ylipäätään, mutta erityisesti myös siitä, onko uskontojournalismia mahdollista tehdä jatkossa. Jos kukaan ei ole valmis maksamaan ammattitaidosta, niin mitä tulevaisuudessa kerrotaan kristillisistä kirkoista tai islamista?

- Mari Teinilä-

Pyydetty puheenvuoro Euroopan Kirkkojen Konferenssin ja Maailman kristillisen mediajärjestön (CEC WACC) online -konferenssissa 29.2.

Media rukouksen aiheena

Kiinnostavan näkökulman uskontojournalismiin ja mediaan ylipäätään tarjoaa toimittaja Riitta Bonnyn blogikirjoitus Kotimaa24:ssä. Kyse on eräänlaisesta käänteisestä katseesta: media ei katso kylmällä silmällään uskontoa, vaan uskonto katsoo omilla keinoillaan mediaa.

Median puolesta nimittäin rukoillaan monissa maissa. Esimerkiksi Biritteinsaarilla yhtenä kirkkojen rukousaiheena on, että tiedotusvälineet voisivat toimia eettisesti korkealla tasolla. Se on varmaan myös monen sellaisen median käyttäjän toive, joka ei  asiaa ihan rukoukseksi asti osaisikaan pukea.

Kannattaa vilkaista Riitta Bonnyn blogi

Katolisessa perinteessä arkkienkeli Gabriel muuten on viestimissä, erityisesti sähköisissä sellaisissa työskentelevien suojelija. Journalistien suojeluspyhimys puolestaan on Franciscus Salesilainen ja lehdistön suojelija on pyhä Paavali.

- Olli Seppälä -

Tuliko Jehovan todistajista uusia vanhoillislestadiolaisia?

Vanhoillislestadiolaisuus oli taannoin median erityisen kiinnostuksen kohde. Joidenkin mielestä liike joutui median hampaisiin ja sitä pureskeltiin kuin laskiämpärin sisältöä läävässä. Liikkeessä sattui ja tapahtui.

Mutta kuka enää muistaa vl-liikettä?  (Hauska ilmaus tuli tutuksi ainakin verkkokeskusteluissa.)

Juuri nyt medialla on luupin alla Jehovan todistajat ja heidän "oikeuskäytäntönsä". Asiaa ovat selvittäneet jopa kaksi ministeriä, okeusministeri Anna-Maija Henriksson ja sisäministeri Päivi Räsänen (katso esim HS.fi).

Jos vanhoillislestadiolaisuuteen liittyi vahva toiseus, niin vielä enemmän toiseutta, outoutta  ja ulkopuolisuutta on suurelle yleisölle tarjolla Jehovan todistajilla, tuolla 1870-luvulla Yhdysvalloissa syntyneellä.

Vl-liike sentään kuului kirkon huomaan ja siinä puhuttiin samasta uskonnosta, kristinuskosta. Heitä on noin 100 000. Jehovan todistajien uskontotieteellinen tai -luokittelullinen status on hieman epävakaampi, ja heitä on huomattavasti vähemmän, noin 18 00.

Uskonnot Suomessa -tietokannassa Jehovan todistajat luokitellaan kristinuskosta vaikutteita saaneeksi uudeksi ja luokittelemattomaksi yhteisöksi. Sallittakoon lainaus:

”Jehovan todistajat kiistävät klassiseen kristinuskon kolminaisuusopin. Heidän mukaansa Jumala on yksi ja jakamaton. He myös käyttävät Jumalasta nimeä Jehova, jota he pitävät Jumalan nimen alkuperäisimpänä hepreankielisenä muotona. Myös Jeesuksen jumaluus kielletään. Jeesus on Jumalan poika, joka oli ennen maanpäällistä elämäänsä olemassa taivaassa arkkienkeli Mikaelina. Jeesus syntyi ihmisenä ja sai jumalaisen voiman vasta, kun Johannes Kastaja kastoi hänet. Pyhä Henki on liikkeen mukaan Jumalan maailmassa vaikuttava voima, ei persoona.”

Kirkon sisällä edellä kerrottu nostaa hiukset pystyyn, mutta sen ulkopuolella ei.

Nyt näyttäisi siltä, että media-avusteinen silmukka kiristyy Jehovan todistajien ympärillä. Mutta se lienee tuttua uskonnollisissa yhteisöissä: ahdinko tiivistää rivejä ja sulkee ovia ja ikkunoita.

- Olli Seppälä -

Uskonnollisilla yhteisöillä erilaisia toiveita ja keinoja suhteessa mediaan

Suomen Uskontotieteellisen Seuran jatkokoulutusseminaari järjesti Turun yliopistolla 12.12.2013 paneelikeskustelun, jossa käsiteltiin uskonnon, uskontotieteen ja median suhdetta. Sirkkalan kampuksella järjestetyssä tilaisuudessa pohdittiin muun muassa erilaisten uskonnollisten yhteisöjen keinoja toimia suhteessa mediaan.

Paneeliin osallistui tutkijoita sekä uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Uskontotieteen dosentit Teemu Taira Turun yliopistosta ja Tuomas Martikainen Åbo Akademista, mediatutkimuksen dosentti Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta, kasvatuksen teologi Kari Kanala Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä, pastori Ari Vehosmaa Uusipesula-seurakunnasta sekä Suomen Buddhalaisen unionin edustaja Ari Vuokko toivat keskusteluun omat, erilaiset lähtökohtansa. Mediasuhde avautui näin uskonnon asiantuntijoiden näkökulmasta. Aikataulunmuutoksien vuoksi paneelissa ei tällä kertaa ollut tiedotusvälineiden edustajaa.

Keskustelussa nostettiin esiin uskontojen ja yhteisöjen monia erilaisia suhtautumistapoja mediaan. Kanalan kommenteissa kirkon suhtautuminen median käyttöön näyttäytyi varsin positiivisessa valossa. Evankelis-luterilaisen kirkon keinot medianhallintaan ovat moninaiset. Kirkko on mainostoimistoyhteistöineen ja pelkästään tiedottamiseen keskittyneen henkilöstön koon suhteen melkoinen poikkeus uskonnollisten yhteisöjen joukossa. Kanalan mukaan kirkon pitäisi puhua tämän päivän kieltä. Tie näkyvyyden saavuttamiseksi on markkinoinnissa.

Sumiala totesi, että elämme huomiotaloudessa, minkä hän näkee myös ongelmallisena. Kilpailu ja tarve myydä synnyttävät tilanteen, jossa toimittajien täytyy tuottaa nopealla tahdilla sisältöjä. Yksityiskohdat ja erityisyydet jäävät tällöin huomiotta. Jos uskonnolliset yhteisöt lähtevät mukaan huomiotalouden logiikkaan, menettävätkö ne tällöin ominaislaatuaan? Mikä erottaa tällöin kirkon läpikotaisin kapitalistisesta maailmasta? Kanalan mukaan sisältö on tärkein, jolloin keinot voivat olla moninaiset. Yhteisöt eivät menetä ominaislaatuaan, sillä muoto on aina joustava. Martikaisen mukaan ne uskonnolliset yhteisöt, joiden asiat ovat hyvin, jäävät usein huomiotta mediassa. Hyvät uutiset eivät ole uutisia.

Vankan kansallisen aseman ohella evankelis-luterilaisen kirkon edustajat ovat esillä julkisuudessa paljon. Kanalan mukaan näkyvyydellä on myös negatiivisia seurauksia ja uutisten linkittymisestä sekä yhdistelystä voi seurata ei-toivottuja tulkintoja. Tällöin esimerkiksi arkkipiispan julkiset ulostulot ovat erittäin kriittisen tarkastelun kohteena. Kun uutiset henkilöstömenojen karsimisesta ja tiettyjen kirkkorakennusten säilyttämisestä toisaalla yhdistetään, viestiksi muodostuu: kirkkorakennukset ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.

Pienemmillä uskonnollisilla yhteisöillä taloudellisia ja sosiaalisia resursseja on vähemmän, ja ellei yhteisöä käsitellä jonkin skandaalin yhteydessä, mediahuomion eteen täytyy tehdä töitä. Kanala neuvoi pienempiä yhteisöjä hyödyntämään esimerkiksi sosiaalista mediaa. Taira taas korosti henkilöiden välisten kontaktien tärkeyttä.

Itse myös kristillisessä mediassa toimittajana työskennelleen Vehosmaan kanta uskonnon ja median suhteeseen oli kriittinen. Hänestä erityisesti uskontoon erikoistunut ja uskonnollisiin yhteisöihin perehtyneempi toimittajakunta olisi tervetullutta. Vuokko taas koki, että se etteivät toimittajat tunne uskonnollisia yhteisöjä, voi olla hyväkin asia, koska tällöin he eivät pyri tuomaan läpi omia näkemyksiään. Vehosmaalta löytyi myös ymmärrystä hankaloituvassa työtilanteessa eläviä toimittajia kohtaan, joiden työtehtävät ovat usein hyvin laaja-alaisia. Vastuu oikeanlaisen kuvan muodostumisesta ei olekaan Vehosmaan mukaan pelkästään toimittajilla, vaan yhteisöjen pitäisi tiedottaa aktiivisesti myös itse.

Vehosmaa nosti esiin myös sen, miten kaikki eivät välttämättä ole median käyttäjinä samalla viivalla. Jokaisella ei välttämättä ole taitoja käyttää vaikkapa tietokonetta tai sosiaalista mediaa. Tällaisten henkilöiden kosketus mediaan on ohut. Samanhenkisesti Vuokko huomautti, miten eri kokoluokan haasteita toisistaan poikkeavilla uskonnollisilla yhteisöillä on. Suomen Vietnamilaisten Buddhalaisten yhdistyksellä suurin ongelma on suomenkielen hallinta. Martikainen taas totesi, että Suomessa kasvaa selkeästi artikuloiva ja sosiaalista mediaa taitavasti käyttävä maahanmuuttajataustaisten nuorten sukupolvi.

Kaikki yhteisöt eivät myöskään hae näkyvyyttä. Kun Vehosmaa totesi yhteisön olevan olemassa vain, jos se on näkyvillä, kysyi Taira, että liittyykö tämä lähetysuskontojen teologisiin lähtökohtiin? Vuokon mukaan vietnaminbuddhalaiset eivät ole esimerkiksi kiinnostuneita mediastrategioiden luomisesta. Monissa yhteisöissä vähäinen medianäkyvyys voidaan kokea positiivisena asiana.

Martikainen valotti omilla kokemuksillaan sitä, kuinka media saattaa käyttää asiantuntijoita yksittäisten tietojen, kuten muslimien määrän, tietopankkeina. Toisaalta laajempi asiantuntijuus ja tutkimustulokset eivät nopeassa ja ytimekkäässä tiedonvälityksessä käänny välttämättä helposti selkokielelle. Myös media haluaa suosia sellaisia tutkijoita, joiden ulosanti on ymmärrettävä.

Asemansa puolesta evankelis-luterilaiselta kirkolta odotetaan erilaisten kriisien yhteydessä nopeaa ja oikeanlaista reagointia. Taira nostaa reagoinnin YLEn Homoiltaan esimerkiksi siitä, miten kirkon medianhallinta epäonnistui täydellisesti. Kanala oli samaa mieltä, mutta kertoo kirkon ottaneen tapauksesta opiksi, mainiten esimerkkinä arkkipiispa Kari Mäkisen nopean vastauksen Älä alistu -kampanjan aiheuttamaan kohuun. Mäkinen irtisanoutui kampanjan tavoitteista täysin todeten, ettei homovastaisuudella ole sijaa kirkossa.

Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat moniäänisiä, ja Martikainen nosti esiin sen, miten toimittajien tulisi valita kriittisemmin ne henkilöt, jotka edustavat koko yhteisöä. Toistuvasti saman henkilön esittäminen yhteisön äänenä luo yksipuolisia mielikuvia. Taira mainitsi Iso-Britanniassa järjestetyn seminaarin, jossa läsnä oli kahden eri muslimijärjestöjen edustajia, jotka alkoivat kiistellä siitä, kumpi järjestö saa edustaa muslimeja. Tällaisissa tilanteissa etenkin toimittajilla olisi mahdollisuus nostaa esiin yhteisöjen moniäänisyyttä. Lisäksi Taira kritisoi uskontojen esittämistapaa, jossa ne pelkistetään oppijärjestelmiksi, sen sijaan että tutustuttaisiin uskontojen arkeen.

Mediajulkisuus on uskonnollisille yhteisöille mahdollisuus, mutta myös riski. Siinä missä evankelis-luterilaiselle kirkolle mediayhteistyö ja julkisuus ovat arkipäivää, moni uskonnollinen yhteisö pysyttelee tietoisesti poissa julkisuudesta. Huolimatta siitä miten huolellisesti yhteistyötä median kanssa suunnitellaan, ei todellisuudessa uutisten vaikutuksia tai niiden muuttumista julkaisun jälkeen pysty kukaan kontrolloimaan. Kerran sanottu on vapaata riistaa uudelleen välitettäväksi, muokattavaksi, yhdisteltäväksi ja asiayhteydestä irrotettavaksi. Tästä huolimatta median ja uskonnon suhde ei ole toimimaton tai tuomittu, se vain vaatii osaamista niin median kuin yhteisöjenkin edustajilta.

­– Anna Haapalainen, Riina Keto-Tokoi, Jere Kyyrö,

Teemu T. Mantsinen, Tuomas Äystö –

Kirjoittajat ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa

Media ennakoi uskonnon muutoksia

Samaan aikaan kun media Pohjoismaissa tukee uskonnon monimuotoistumista, se haastaa luterilaisen kirkon aseman ja näkyvyyden. Kati Niemelä tutki uskonnon näkyvyyttä kolmella vuosikymmenellä pohjoismaisissa sanomalehdissä.

Niemelän artikkeli Sanomalehdet uskonnollisen muutoksen edelläkävijöinä on ilmestynyt Media & viestintä -aikakauskirjassa.

Niemelän tutkimuksen yhtenä lähtökohtana on mm. Steward M. Hooverin esittämä ajatus, jonka mukaan uskonto on nykyisin vahvasti mediailmiö ja tämän ”mediatisaation” ymmärtäminen on välttämätöntä uskonnon nykytilan ymmärtämiseksi.

Uskonnon ja median suhde on monimutkainen, eikä media suoraan peilaa sitä, mitä uskonnoissa tapahtuu, vaan media myös muokkaa uskontoa. Mediasta on tullut yhä tärkeämpi uskonnolle. Media muun muassa tuottaa uskonnollista sisältöä ja muokkaa uskonnollisia symboleja sekä uskomuksia omiin tarpeisiinsa. Tämän seurauksena media sekoittaa usein uskontojen aineksia ja ilmenemistasoja tavalla, josta seuraa ”banaali uskonto”, kuten Stig Hjarvad sitä kutsuu.

Tutkimuksessaan Niemelä tarkasteli 14 pohjoismaista sanomalehteä vuosilta 1988, 1998 ja 2008. Tutkittavina vuosina uskonto oli koko ajan vahvasti läsnä lehdissä. Sen sijaan luterilaisen kirkon näkyvyys väheni selvästi Ruotsissa ja Norjassa. Tanskassa luterilaisen kirkon näkyvyys oli alun alkaenkin heikko. Suomessa ja Islannissa luterilainen kirkko sen sijaan sai ja saa edelleen paljon sanomalehtinäkyvyyttä.

Islamia koskeva kirjoittelu on Niemelän havainnon mukaan lisääntynyt eritoten Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Suomessa ja Islannissa islamkirjoittelu on vielä selvästi vähäisempää.

Uskonto on lehdissä esillä eritoten jouluna ja pääsiäisenä, vain Tanska tekee tässä poikkeuksen. Ruotsissa luterilaisuuteen liittyvä kirjoittelu on Niemelän tutkimusjaksolla vähentynyt.

”Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat median tukevan kokonaisuudessaan uskonnon monimuotoistumista ja vahvistavan sitä. Sen sijaan se, missä määrin media tukee luterilaisen kirkon näkyvyyttä, vaihtelee eri Pohjoismaiden välillä paljon”, Niemelä kirjoittaa.

Tutkimuksensa perusteella Niemelä sanoo, että sanomalehdet näyttävät kulkevan uskonnollisuuden muutosten edelläkävijöinä. Lehdet vahvistavat tätä muutosta erityisesti Tanskassa ja Ruotsissa. Varsinkaan Tanskassa luterilaisella kirkolla ei ole mitään erityisasemaa. Niemelän mukaan lehdet Ruotsissa ja Tanskassa nostavat uskontoja esiin erilasiin painotuksin kuin uskonnollisten yhteisöjen jäsentilastot antaisivat olettaa.

Niemelän tutkimuksen lähtöoletus oli, että samalla kun luterilaiseen kirkkoon kuuluminen vähenee ja uskonnollinen monimuotoisuus lisääntyy, lehdissä annetaan palstatilaa muille uskonnollisille yhteisöille kuin luterilaiselle kirkolle. Niemelän artikkelin perustella lähtöoletus piti melko hyvin paikkansa, Pohjoismaittain toki vaihdellen ja paikalliset olosuhteet huomioon ottaen.

- Olli Seppälä -

Yllätyspiispa julkkiksena

Uskontojournalismin kirjo (ja rajoitukset) paljastuvat pääsiäisen aikaan. Liki jokainen itseään kunnioittava media tekee jutun tai useampia, joissa jollain tavalla tai toisella nojataan pääsiäiseen ja sen sanomaan. Usko ja uskonto muuttuvat hetkeksi normaaleiksi aiheiksi.

Iltalehti teki pääsiäisen kunnaiksi kyselyn, josta selvisi muun muassa, että kahdeksan prosenttia suomalaista uskoo enkeleihin.

Niin ikään Iltalehti haastatteli 17 julkkista uskon ja epäuskon tunnelmista. Joukossa oli kaksi piispaa, ortodoksipiispa Ambrosius ja Luther-säätiön eli Ruotsin ja Suomen yhteisen lähetyshiippakunnan piispa Matti Väisäsen. Osoitti Iltalehdeltä ennakkoluulottomuutta (tai asiantuntemattomuutta – näkökulmasta riippuen) ottaa mukaan myös piispa, jonka statuts on vähintäänkin kiistanalainen. Väisänen on erotettu luterilaisen kirkon pappisvirasta, kun hän 2010 ryhtyi piispaksi yhteisöön, joka pitää itseään ikään kuin Suomen ev.lut kirkon hengellisenä ja opillisesti puhtaana osana. – Väisäsen näkemyksiin luterilaisesta kirkosta toi tutustua täällä.

Mutta kuten sanottua, kyse on näkökulmasta. Toisaalta on raikasta kun kirkkopoliittiset raja-aidat eivät kahlitse journalistista työskentelyä (eikä niiden tulekaan!). - Selvyyden vuoksi sanottakoon vielä, että Väisäsellä  ja hänen seuraajallaan Risto Soramiehellä on uskonnonvapauden mukaan oikeus tulla vihityksi piispaksi omaan yhteisöönsä. Median on vain oltava tietoisia siitä, mitä tarkoittaa olla piispa itsellisessä organisaatiossa, joka ei ole rekisteröity uskonnollinen yhteisö.

Mitä laajemmalla kirjolla uskontojen ja uskonnollisten yhteisöjen edustajat pääsevät ääneen mediassa, sitä monipuolisemmin maamme  uskonnollinen kirjo tulee näkyviin. Mutta klassinen virhe on rinnastaa uskonnot keskenään. Ikään kuin ”uskonto mikä uskonto” olisi hyvä näkökulma. Kyse ei kuitenkaan ole tilanteesta kaupan hyllyllä: kaksi samanlaista tuotetta ja kuluttaja valitsee.  Median tehtävä ei ole luoda tällaista historiatonta ja ”arvovapaata” valintatilannetta. Uskonto on myös kulttuurinen asia ja niinpä luterilaisella kirkolla Suomessa on syynsä ja seurauksensa sekä painoarvonsa ja moniäänisyytensä.

Pääsiäinen on jopa joulua vahvempi uskontojournalismin tihentymä. Hyvä niin, mutta aiheita ja haastateltavia uskonnon tiimoilta riittää hyvin koko vuodeksi.

– Olli Seppälä –

Paavi räjäytti pankin

Paavi Bendictus XVI alias Joseph Ratzinger ilmoitti eroavansa maanantaina 11.2. noin puolenpäivän aikaan. Vanhan miehen ymmärrettävä vetäytyminen raskaasta ja vastuullisesta tehtävästä sai aikaan mediassa varsinaisen kilpavarustelun. Uutispommi oli pudotettu.

Myös luterilaisessa Suomessa maailman suurimman kristillisen kirkkokunnan primaksen ero laittoi toimituksiin vauhtia. Ennätyksen teki todennäköisesti Yle, jonka verkkosivulla oli kyseisenä Vatikaani-maanantaina kaikkiaan 13 paavin eroon liittyvää uutista (katso täältä).

Uskonto on aihe siinä missä julkkiksen ero salarakkaastaankin. Se tuli todistettua. Ja saattaa olla vähän enemmänkin. Paavi-uutisia teki varmasti myös moni toimittaja, joka muutoin jättää uskontoaiheet vähemmälle. Suomalaista katolisen kirkon asiantuntijoista tuli hetkellisesti pula.

Seuraavan kerran paavi nousee takuuvarmasti uutisiin, kun Benedictus XVI saa seuraajan joskus maaliskuun puolivälin jälkeen. Jos uusi paavi tulee Euroopan ulkopuolelta (kuten moni uskoo, toivoo ja rukoilee) mediakiinnostus on ehkä ennennäkemätön.

- Olli Seppälä -

”Lupa olla yleisesti vittumainen”

Uskonto ja media on nimeltään blogi, jossa lukion uskonnon kurssin 1 oppilaat esittivät ”kommentteja uskonnon ja median yhteisilmiöstä”. Kurssin yhtenä pääaihealueena on uskonto ilmiönä.

Kommentit blogiin on kirjoitettu helmi-huhtikuussa 2012 ja koskevat muun muassa kirkon arvoja, islamia, Valamon luostarissa sattunutta tulipaloa ja Englannin anglikaanisen kirkon homoavioliittokantoja.

Blogi on luotu arvatenkin jonkun koulun tarpeisiin, mutta oppilaiden kommentteihin tutustuminen on kiinnostavaa yleisemminkin.

Tämän postauksen otsikko on otettu seuraavasta kommentista (nimimerkki O.N.): ”Kun luin artikkeleita, jota olin kerännyt mediaseurantaa varten, huomasin yhden asian, joka on ollut mielestäni ongelmana jo kauan. Tuntuu siltä, että uskontoa käytetään liian usein aseena muita vastaan, eikä suinkaan omana voimavarana, niin kuin se mielestäni on. (---) Uskonnon tarkoitus on olla ohjaava käsi sinun elämäntiellä ja helpottava tekijä murheen hetkellä, ei oma suojamuuri, joka vapautta vastuusta ja antaa luvan olla yleisesti vittumainen!”

Tutustu Uskonto ja media -blogiin

- Olli Seppälä -

”Ovatko uskontojournalistit mediamaailman päivi räsäsiä?”

Kustannus-Oy Kotimaan tiloissa järjestettiin uskontojournalismin koulutuspäivä 20.9. Paikalla oli toimittajia Kotimaasta, Kotimaa24:sta ja Essestä ja pari freelanceria. Olli Seppälä johdatteli joukon aiheeseen toteamalla, että tietyt rajut uutiset maailmalta ovat saaneet ihmiset viime vuosina kysymään uskontojournalistisen tietotaidon perään.

Onko todellakin oleellista, että viimeisimmän mellakointia aiheuttaneen Muhammed-videon tekijä on kopti-kristitty? Moniko toimittaja tietää, mitä kopti-kristitty tarkoittaa? Levitetäänkö uskonnollista leimaa tietyn uutisen yhteydessä perehtymättä tai ajattelematta seurauksia? Olisiko ollut relevantimpaa uutisoida, että Muhammed-videon teki vankilakundi (joka hän lehtitietojen mukaan on)?

Sekä Suomessa että maailmalla on uskontojournalistista tutkimusta tehty vielä varsin vähän.

Tilaisuuteen kouluttajaksi kutsuttu dosentti FT Johanna Sumiala johtaa yhdessä Katja Valaskiven kanssa Helsingin Sanomain säätiön rahoittamaa tutkimusprojektia, jossa selvitetään, miten uskonnosta kirjoitetaan valtakunnallisissa ja maakunnallisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen kohteena ovat Helsingin Sanomat, Ilkka, Kaleva ja Karjalainen. Niistä poimitaan uskonto-teemaa sivuavat uutiset viime vuosilta. Esimerkiksi Helsingin Sanomista on löydetty vuosilta 2007-2011 jo yli 6000 uskonto-aiheista tekstiä tarkastelun alle. Tutkimusidea tuli Helsingin Sanomien päätoimittajalta Mikael Pentikäiseltä.

Oleellinen kysymys on Sumialan mielestä se, mitä uskonto on, miten se määritellään. Usein ne, jotka tuntevat uskontoja vähiten, pystyvät määrittelemään uskonto-käsitteen selkeimmin. Mitä syvällisempää on aiheen tuntemus, sitä vaikeammaksi uskonto-käsitteen määrittely muuttuu.

Uskontojournalistisen ymmärryksen puute uhkaa mediaa kahdella tavalla. Toisaalta uskonnollisetkin tragediat (kuten uskonnollisten yhteisöjen joukkoitsemurhat) saatetaan leimata terrorismiksi, jolloin ilmiön syvällisempi ymmärtäminen jää puuttumaan. Toisessa ääripäässä poliittisista ja kulttuurien välisistä konflikteista puhutaan uskonsotina. Tiedon ja ymmärryksen puute voi siis johtaa joko ilmiön uskonnollisen puolen vähättelyyn tai perusteettomaan korostamiseen.

Uskontoa, kulttuuria ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Ne vaikuttavat sisäkkäin samassa todellisuudessa. Toisaalta taas uskontojournalismi – kuten kaikki muukin journalismi – lokeroi väistämättä maailmaa. Todellisen elämän ilmiöt eivät noihin lokeroihin aina kauniisti ja ongelmitta sujahda.

Näkymätön sopimus: Usko ei kuulu julkisuuteen

Johanna Sumialan mielestä suomalaisessa laatujournalismissa vallitsee näkymätön sopimus: hengellisistä asioista ei julkisuudessa puhuta. Piispa voi ottaa kantaa maallisiin asioihin kuten köyhyyteen tai syrjäytymiseen, mutta edes hänen ei ole sopivaa esittää hengellisiä näkökulmia valtamediassa. Tämän puoleisista voidaan puhua julkisuudessa, tuon puoleisista ei. Tämä näkymätön sopimus kapeuttaa mediakenttää.

Ajatuksesta, jonka mukaan uskonto on yksityisasia, voidaan luopua korkeintaan jonkun vakavan kriisin pehmittämässä tilanteessa. Esimerkiksi Tsunami-kokemustensa jälkeen piispa Eero Huovinen saattoi kertoa julkisuudessa kyselleensä, missä oli Jumala. Toisaalta jopa tässä tilanteessa Huovinen sai kritiikkiä henkilökohtaisesta tilityksestään. Joidenkin mielestä hänen olisi kuulunut pitää Jumala-uskoa yllä viran puolesta kriisin keskellä ja jättää omat rehelliset hengelliset kokemuksensa raportoimatta.

Ministeri Päivi Räsäsen tapaus on osoittanut, miten vaikeaa Suomessa on olla yhtä aikaa poliitikko ja evankelista. Samaa ongelmaa ei tunnu syntyvän, jos ministeri on vaikkapa palloliiton johdossa. Keskustelussa nousi esiin ajatus, että uskontojournalistit ovat ikään kuin mediamaailman päivi räsäsiä: ihmisiä, joihin muiden toimittajien on joskus vaikea suhtautua.

Tässä päästiin oleellisen kysymykseen: Mitä on uskontojournalismi ja mitä se ei ole? Koulutuspäivän keskusteluissa heitettiin ilmaan monenlaisia määrittelyjä. Urheilutoimittajan ei tarvitse olla huippu-urheilija eikä uskontojournalistin tarvitse olla uskovainen tehdäkseen työnsä hyvin. Mutta ovatko myös hartaus- ja julistuskirjoitukset journalismia? Miten on mahdollista yhdistää kutsumus evankeliointiin ja kutsumus ammatillisesti korkeatasoiseen journalistin työhön? Onko toimittajan vahva ja selkeä oma uskonnollinen identiteetti etu vai haitta journalismin objektiivisuusihanteen kannalta? Tämän viimeisimmän kysymyksen osalta koolla ollut journalistijoukko taisi olla varsin yksimielinen: oman taustansa ja identiteettinsä tiedostava tunteminen on tärkeä perusedellytys, kun pyritään siihen, että toimittajan oma vakaumus ei tekstistä näy.

Pieni katsaus uskontojournalismin historiaan:

-1980-luvulla Amerikassa tutkimuksen kohteina olivat erityisesti ns. tele-evankelistat. Tutkimus oli painottunut erilaiseen vaikutustutkimukseen. Pyrittiin siis selvittämään, miten sanoma menee tai ei mene perille. Tutkimus oli siinä mielessä kapea-alaista, että se nousi lähinnä uskonnollisista intresseistä. Haluttiin tutkia, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan viestiä tehokkaasti.

- 1990-luvulla muotoutui tutkimussuuntaus, johon Sumialakin katsoo liittyvänsä: ”Media, Religion and Culture”. Tutkimus laajentui merkityksen tutkimuksen suuntaan ja sen kohteeksi nousi uskonto kulttuurisena ilmiönä.

-Eurooppalaista uskonnon ja uskontojournalismin tutkimusta ovat sävyttäneet esimerkiksi sekularisaatioparadigma, jonka mukaan julkisuus on sekulaari, maallinen tila. Uskonto ei kuulu julkisuuteen. Tässä voidaan nähdä taustalla saksalaisen filosofin Habermasin julkisuusteoria, joka teki jyrkän eron julkisen ja yksityisen välille.

Islamin haaste uskontojournalismille

Nykyisin islam haastaa voimakkaasti sen ajatuksen, että uskonto ei kuuluisi julkisuuteen. Islamin eri kulttuureissa ei ole olemassa samaa sanatonta sopimusta uskonnon yksityisyydestä kuin vaikkapa protestantti-kristityssä pohjolassa.

Protestanttisissa maissa kahden regimentin oppi on sisäistynyt vuosisatojen aikana osaksi yhteiskuntaa. Uskonnon ja politiikan sekoittamista katsotaan karsaasti. Islamilaisessa maailmassa tällainen ajattelu on vierasta.

Postmodernissa maailmassa ei ole enää mahdollista pitää yllä ajatusta, jonka mukaan ”meidän maassa toimitaan tällä tavalla”. Siirtolaisuus, kansainvälisyys ja Internet haastavat julkisuuden hallinnan. Kuka enää toimii ”meidän maan tapojen” portinvartijana nykytodellisuudessa?

”Uskonnollisille äänille lisää tilaa julkisuudesta”

Johanna Sumiala summasi omana näkemyksenään, että uskonnollisille äänille tarvitaan suomalaisessa julkisuudessa lisää tilaa. Meillä ei voida käydä julkisuudessa esimerkiksi kiihkotonta, asiapohjaista keskustelua saatananpalvonnasta. Tämä kapeuttaa todellisuuden ymmärtämistämme.

Avoin, ammattitaitoinen uskontojournalismi joutuu hakemaan paikkaansa mediamaailmassa eikä tie ole helppo. Yritys työntää uskonnot pois yhteiskunnallisesta julkisuudesta ei kuitenkaan enää globaalissa maailmassa onnistu.

Uskonnon ja pyhän tunnistaminen omassa tutussa maastossa ja kulttuurissa voi olla joskus vaikeampaa kuin vieraassa kulttuurissa.

Uskontojournalismi on ongelmakeskeistä, mutta niin on journalismi ja erityisesti uutismaailma muutenkin. Onko tämä asia, jolle pitäisi yrittää tehdä jotakin? Jos, niin mitä?

- Emilia Karhu -

Viikset, media ja uskonto

Turkissa järjestettiin heinäkuun puolivälissä Media Religion Culture 2012 -konferenssi. Yksi paikan päällä kuultu esitys käsitteli vielä keskeneräistä tutkimusta, jossa viikon ajan laskettiin erilaisia viiksiä Turkin televisiossa. Tutkijoiden mukaan se, millaisia viiksiä televisiossa esiintyy, viestii myös jotain uskonnon ja politiikan yhteenliittymisestä.

”Ulkonäkö määrittää ihmisen uskonnollista (niin kuin muutakin) identiteettiä voimakkaasti, ja media levittää näitä uskonnollisen identiteetin ulkoisia merkkejä eteenpäin käsittämättömällä nopeudella esimerkiksi facebook-kuvina, youtube-videoina ja elokuvina” kirjoittaa Suvi Laakso konferenssiblogissaan.

Suvi Laakson blogit löytyvät täältä