Uskontojournalismin kirjo (ja rajoitukset) paljastuvat
pääsiäisen aikaan. Liki jokainen itseään kunnioittava media tekee jutun tai
useampia, joissa jollain tavalla tai toisella nojataan pääsiäiseen ja sen
sanomaan. Usko ja uskonto muuttuvat hetkeksi normaaleiksi aiheiksi.
Iltalehti teki pääsiäisen kunnaiksi kyselyn, josta selvisi
muun muassa, että kahdeksan prosenttia suomalaista uskoo enkeleihin.
Niin ikään Iltalehti haastatteli 17 julkkista uskon ja
epäuskon tunnelmista. Joukossa oli kaksi piispaa, ortodoksipiispa Ambrosius ja
Luther-säätiön eli Ruotsin ja Suomen yhteisen lähetyshiippakunnan piispa Matti
Väisäsen. Osoitti Iltalehdeltä ennakkoluulottomuutta (tai asiantuntemattomuutta
– näkökulmasta riippuen) ottaa mukaan myös piispa, jonka statuts on
vähintäänkin kiistanalainen. Väisänen on erotettu luterilaisen kirkon pappisvirasta,
kun hän 2010 ryhtyi piispaksi yhteisöön, joka pitää itseään ikään kuin Suomen ev.lut
kirkon hengellisenä ja opillisesti puhtaana osana. – Väisäsen näkemyksiin
luterilaisesta kirkosta toi tutustua täällä.
Mutta kuten sanottua, kyse on näkökulmasta. Toisaalta on
raikasta kun kirkkopoliittiset raja-aidat eivät kahlitse journalistista
työskentelyä (eikä niiden tulekaan!). - Selvyyden vuoksi sanottakoon vielä,
että Väisäsellä ja hänen seuraajallaan
Risto Soramiehellä on uskonnonvapauden mukaan oikeus tulla vihityksi piispaksi
omaan yhteisöönsä. Median on vain oltava tietoisia siitä, mitä tarkoittaa olla
piispa itsellisessä organisaatiossa, joka ei ole rekisteröity uskonnollinen
yhteisö.
Mitä laajemmalla kirjolla uskontojen ja uskonnollisten
yhteisöjen edustajat pääsevät ääneen mediassa, sitä monipuolisemmin maamme uskonnollinen kirjo tulee näkyviin. Mutta
klassinen virhe on rinnastaa uskonnot keskenään. Ikään kuin ”uskonto mikä
uskonto” olisi hyvä näkökulma. Kyse ei kuitenkaan ole tilanteesta kaupan
hyllyllä: kaksi samanlaista tuotetta ja kuluttaja valitsee. Median tehtävä ei ole luoda tällaista
historiatonta ja ”arvovapaata” valintatilannetta. Uskonto on myös kulttuurinen asia
ja niinpä luterilaisella kirkolla Suomessa on syynsä ja seurauksensa sekä painoarvonsa ja moniäänisyytensä.
Pääsiäinen on jopa joulua vahvempi uskontojournalismin
tihentymä. Hyvä niin, mutta aiheita ja haastateltavia uskonnon tiimoilta
riittää hyvin koko vuodeksi.
– Olli Seppälä –
Taitaa tuollainen kysymys, miten joku Soramies tai Väisänen kuuluu tai ei kuulu kirkkoon, aika vähän monia toimittajia tosiasiassa heilauttaa, kristinuskoa kaikki tyynni, arvelisin. Juttu pitää saada ja kirkon hampaisiin joutuminen antaa juttuun kaivattua draamaa. Kirkkopoliittisiin rintamiin eivät sen sijaan taida profaanin median toimittajat yleensä jäädä laukomaan. Vai lienenkö väärässä.
VastaaPoistaTaitaa Ollilla olla nyt vähän sama olo kuin entisellä palopäälliköllä, kun varalla ollut vapaapalokunta kävi sammuttamassa palon: siis tämä vanha vitsi, väärin sammutettu.
VastaaPoistaOnhan se ikävää, kun ortodoksit taas varasti julkisuudessa pääsiäisen, Ambrosius Iltalehdessä, Amborosius vaatekaappeineen Hesarissa, muut ortodoksit varmaankin maakunnissa.
Ja sitten tämä valepiispa Iltalehdessä. Ja kaiken huipuksi vielä se, että Helsingin Sanomat lähetti nettilehdessään suorana paavi Fransiscuksen pääsiäismessun Pietarin kirkon aukiolta. Ihan vaikuttava pappamobiiliajelu muuten lasten ja vammaisten siunauksineen.
Tai että pääsiäisen paras saarna oli – yllätys, yllätys – samaisen Hesarin verkkolehdessä sunnuntaina Anna-Liisa Nykäsen kolumni kärsimyksestä ja kuolemasta.
Luterilaisen kirkon koko kuva sitä vastoin taisi kiteytyä pitkäperjantain televisiojumalanpalvelukseen Pispalan kirkosta, jossa koululaismessussa sekoitettiin iloisesti niin ristit, puput, pääsiäismunat amatöörimäiseen lastenteatteriin.
Siis juuri sinä päivänä, jolloin jotenkin odottaisi kirkolta sen syvintä sanomaa, kuoleman yli kantamista.
Ehkä juuri siksi media kysyy asioita jostain muualta kuin luterilaisen kirkon sananselittäjiltä. Heillä kun tuntuu olevan sanat hukassa, ja vain selittelyt jäljellä. Ja nekin niin vaikeaselkoisia, että niitäkin saa selitellä jälkikäteen.