Piispat ovat vuoden 2018 uskontouutinen

Kuva: Olli Seppälä

Piispat ja heihin kiertyvät uutiset valikoituivat Kotimaa-lehden kyselyssä vuoden uskontouutiseksi. Ei ihme, sillä 2018 elettiin ikään kuin viiden piispanvaalin vaikutuspiirissä. Vaaleista kolme myös oli kyseisenä vuonna: arkkipiispanvaali, Oulun piispan vaali ja Espoon piispan vaali (jonka ehdokkaista kuva). Oulun vaali ei ehkä ollut valtakunnallinen iso uutinen, mutta Espoon vaali oli, sillä valituksi tuli nainen, Kaisamari Hintikka. Luonnollisesti myös arkkipiispanvaalia seurattiin tavallista laajemmin mediassa.

Vuoden uskontouutisen kiteytti Ylen Aamu-tv:n toimittaja ja juontaja Anna Lehmusvesi:

– Piispanvaalit kiinnostivat tänä vuonna tavanomaista enemmän. Toki sen takia, että arkkipiispa vaihtui, mutta myös sen takia, että Irja Askola jäi viime vuonna eläkkeelle. Jännitettiin, kauanko meillä on jälleen pelkkiä miespiispoja. Helpotuksen huokaus tuli marraskuussa, kun Kaisamari Hintikka valittiin Espoon piispaksi. Myös piispa Teemu Laajasalon hämmentävä kujanjuoksu, ja lopulta syyte tuottamuksellisesta kirjanpitorikoksesta piti piispan viran otsikoissa.

Lue Kotimaan juttu vuoden uskontouutisesta täältä

Lue Kotimaa24:stä kommentti, miksi piispat olivat luonteva valinta.

Hesari ja jumalan kirjoitusasu

Kesän kiinnostavan uskontojournalistisen keskustelun laittoi tahtomattaan alulle Mikkelin piispa Seppo Häkkinen Facebookissa (3.7.). Hän puuttui vanhaan dilemmaan: kirjoitetaanko Jumala isolla vai jumala pienellä alkukirjaimella? Kimmokkeen piispan postaukselle antoi Hesari.

Häkkinen pohdiskeli tähän tapaan "Kuitenkaan en voi välttyä kysymästä: Onko Jumalan ja Raamatun kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella toimittajien tietämättömyyttä ja oikeinkirjoitustaidon puutetta? Vai onko taustalla ymmärtämättömyys uskontojen merkityksestä, tradition väheksyminen ja uskovien lukijoiden vakaumuksen mitätöinti?”

Samansuuntaisesti jatkoi pohdintaa Kirkko ja kaupungin pääkirjoituksessa (14.7.) Seppo Simola ja kohdisti sanansa myösHesarille: "Minkään iltapäivä- tai päivälehden toimittajalle ei tulisi mieleenkään kirjoittaa sauli niinistöä, allahia, seitsemää veljestä tai satumaata pienellä alkukirjaimella, koska ne ovat erisnimiä, jotka suomen kielessä kirjoitetaan suurella alkukirjaimella (- - -) Tästä huolimatta päivälehden perillisen helsingin sanomien toimittajat kirjoittavat vakavasti otettavaksi tarkoitettuihin juttuihinsa usein Jumala, Raamattu tai Suvivirsi pienellä alkukirjaimella. Samaan sortuvat joskus myös iltasanomien ja iltalehden, ehkä avun, seuran ja muidenkin lehtien toimittajat."

Kotimaa24:n toimittaja Noora Wikman soitti (15.7.) Helsingin Sanomien päätoimittaja Riikka Venäläiselle, ja kysyi Jumalan kirjoitusasua ja siihen mahdollisesti liittyvää ohjeistusta.

Venäläinen vastasi ettei HS:lla ole linjausta tai periaatepäätöstä siitä, että Jumala kirjoitettaisiin pienellä.

"Päinvastoin, kielenhuollon ohjeistuksen mukaan jumaluudet, myös kristinuskon Jumala kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Yleisnimenä jumala kirjoitetaan pienellä", Riikka Venäläinen sanoi Kotimaa24:lle.

"Meille kaikille sattuu joskus kielioppimokia, nämä ovat syystä tai toisesta menneet editoinnista läpi. Lieneekin syytä tarkentaa tätä ohjetta toimittajille."

Hyvä. Toivottavasti Helsingin Sanomissa Jumala on vastaisuudesa suuri ja tarvittaessa pieni. Ainakin uskontojournalismissa on väliä, kuinka sanat kirjoitetaan. - Ja ilman uskontojournalismikin lienee selvä että Raamattu ja Koraani ovat kirjojen nimiä ja ne kirjoitetaan isolla alkukirjaimella.

- Olli Seppälä -

Yllätyspiispa julkkiksena

Uskontojournalismin kirjo (ja rajoitukset) paljastuvat pääsiäisen aikaan. Liki jokainen itseään kunnioittava media tekee jutun tai useampia, joissa jollain tavalla tai toisella nojataan pääsiäiseen ja sen sanomaan. Usko ja uskonto muuttuvat hetkeksi normaaleiksi aiheiksi.

Iltalehti teki pääsiäisen kunnaiksi kyselyn, josta selvisi muun muassa, että kahdeksan prosenttia suomalaista uskoo enkeleihin.

Niin ikään Iltalehti haastatteli 17 julkkista uskon ja epäuskon tunnelmista. Joukossa oli kaksi piispaa, ortodoksipiispa Ambrosius ja Luther-säätiön eli Ruotsin ja Suomen yhteisen lähetyshiippakunnan piispa Matti Väisäsen. Osoitti Iltalehdeltä ennakkoluulottomuutta (tai asiantuntemattomuutta – näkökulmasta riippuen) ottaa mukaan myös piispa, jonka statuts on vähintäänkin kiistanalainen. Väisänen on erotettu luterilaisen kirkon pappisvirasta, kun hän 2010 ryhtyi piispaksi yhteisöön, joka pitää itseään ikään kuin Suomen ev.lut kirkon hengellisenä ja opillisesti puhtaana osana. – Väisäsen näkemyksiin luterilaisesta kirkosta toi tutustua täällä.

Mutta kuten sanottua, kyse on näkökulmasta. Toisaalta on raikasta kun kirkkopoliittiset raja-aidat eivät kahlitse journalistista työskentelyä (eikä niiden tulekaan!). - Selvyyden vuoksi sanottakoon vielä, että Väisäsellä  ja hänen seuraajallaan Risto Soramiehellä on uskonnonvapauden mukaan oikeus tulla vihityksi piispaksi omaan yhteisöönsä. Median on vain oltava tietoisia siitä, mitä tarkoittaa olla piispa itsellisessä organisaatiossa, joka ei ole rekisteröity uskonnollinen yhteisö.

Mitä laajemmalla kirjolla uskontojen ja uskonnollisten yhteisöjen edustajat pääsevät ääneen mediassa, sitä monipuolisemmin maamme  uskonnollinen kirjo tulee näkyviin. Mutta klassinen virhe on rinnastaa uskonnot keskenään. Ikään kuin ”uskonto mikä uskonto” olisi hyvä näkökulma. Kyse ei kuitenkaan ole tilanteesta kaupan hyllyllä: kaksi samanlaista tuotetta ja kuluttaja valitsee.  Median tehtävä ei ole luoda tällaista historiatonta ja ”arvovapaata” valintatilannetta. Uskonto on myös kulttuurinen asia ja niinpä luterilaisella kirkolla Suomessa on syynsä ja seurauksensa sekä painoarvonsa ja moniäänisyytensä.

Pääsiäinen on jopa joulua vahvempi uskontojournalismin tihentymä. Hyvä niin, mutta aiheita ja haastateltavia uskonnon tiimoilta riittää hyvin koko vuodeksi.

– Olli Seppälä –

Ylitulkitaanko uskonnon läsnäoloa julkisuudessa?

Kansainvälisissä trendikyselyissä ja megarenditutkimukissa on jo pitkään esiintynyt ajatus henkisyyden noususta. Spiritual tarkoittaa myös hengellisyyttä. Ja yleisemminkin on puhuttu uskontojen merkityksen kasvusta mediassa ja eurooppalaisissa yhteiskunnissa.

Yleisistä hokemista on tapana tulla totuuksia. Senpä vuoksi on virkistävää lukea Bielfeldin yliopiston tutkija Jens Köhrsenin ajatuksia siitä, että uskonnon merkitystä ja roolia julkisessa tilassa on liioiteltu. Vaikka uskonnolliset henkilöt ja yhteisöjen asiat pääsevät julkisuuteen, käsitellään niitä useimmiten vain sekulaarista näkökulmasta, Köhrsen väittää.

Edelleen Köhrsenin on sitä mieltä, että julkisuuden kentästä on tullut uskonnoton, sillä uskontojen sisällölliset (sanomalliset) asiat eivät mediajulkisuutta juuri ylitä. Uskonnollisten yhteisöjen asiat ovat esillä esimerkiksi puhtaasti organisatorista tai taloudellisista syistä ja uskontojen edustajat argumentoivat keskusteluissa yleensä sekulaarein argumentein. Poikkeuksen muodostavat kansalliset tragediat, jolloin uskonto näyttäytyy julkisesti.

Uskontojournalismin kannalta Köhrsenin väite on kiinnostava. Toisaalta uskontoa erityisaiheena käsittelevän journalismin kannalta on sama, puhuuko piispa haastattelussa teologiaa vai kirkon henkilöstöpolitiikan perusteita. Kyseisen piispan haastattelun voi tehdä yhtä hyvin uskontojournalisti tai talousjournalisti. Julkisuuden kannalta haastateltava on piispa ja edustaa taustayhteisöään riippumatta siitä mitä sanoo. Kyse on vähintäänkin symbolisesta läsnäolosta.

Köhrens tuntuu myös edellyttävän suppeaa ja pilttuussaan pysyvää uskonnon määritelmää. Uskontojournalismin kannalta tiukka rajaus ei ole perusteltua, sillä uskonto ulottaa monitahoisen vaikutuksensa ihmisten ja yhteiskuntien elämään määritelmistä riippumatta. On journalistin tehtävä jäsentää tätä vaikutusta edustamansa median yleisölle.

Jens Köhrsenin artikkeli How religious is the public sphere? A critical stance on the debate about public religion and post-secularity ilmestyi pohjoismaisen tieteellisen Acta Sociologica –aikauskirjan tuoreessa numerossa.

Aiheesta lisää täällä (Kotimaa24)

- Olli Seppälä -