Uskonnollisilla yhteisöillä erilaisia toiveita ja keinoja suhteessa mediaan

Suomen Uskontotieteellisen Seuran jatkokoulutusseminaari järjesti Turun yliopistolla 12.12.2013 paneelikeskustelun, jossa käsiteltiin uskonnon, uskontotieteen ja median suhdetta. Sirkkalan kampuksella järjestetyssä tilaisuudessa pohdittiin muun muassa erilaisten uskonnollisten yhteisöjen keinoja toimia suhteessa mediaan.

Paneeliin osallistui tutkijoita sekä uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Uskontotieteen dosentit Teemu Taira Turun yliopistosta ja Tuomas Martikainen Åbo Akademista, mediatutkimuksen dosentti Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta, kasvatuksen teologi Kari Kanala Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä, pastori Ari Vehosmaa Uusipesula-seurakunnasta sekä Suomen Buddhalaisen unionin edustaja Ari Vuokko toivat keskusteluun omat, erilaiset lähtökohtansa. Mediasuhde avautui näin uskonnon asiantuntijoiden näkökulmasta. Aikataulunmuutoksien vuoksi paneelissa ei tällä kertaa ollut tiedotusvälineiden edustajaa.

Keskustelussa nostettiin esiin uskontojen ja yhteisöjen monia erilaisia suhtautumistapoja mediaan. Kanalan kommenteissa kirkon suhtautuminen median käyttöön näyttäytyi varsin positiivisessa valossa. Evankelis-luterilaisen kirkon keinot medianhallintaan ovat moninaiset. Kirkko on mainostoimistoyhteistöineen ja pelkästään tiedottamiseen keskittyneen henkilöstön koon suhteen melkoinen poikkeus uskonnollisten yhteisöjen joukossa. Kanalan mukaan kirkon pitäisi puhua tämän päivän kieltä. Tie näkyvyyden saavuttamiseksi on markkinoinnissa.

Sumiala totesi, että elämme huomiotaloudessa, minkä hän näkee myös ongelmallisena. Kilpailu ja tarve myydä synnyttävät tilanteen, jossa toimittajien täytyy tuottaa nopealla tahdilla sisältöjä. Yksityiskohdat ja erityisyydet jäävät tällöin huomiotta. Jos uskonnolliset yhteisöt lähtevät mukaan huomiotalouden logiikkaan, menettävätkö ne tällöin ominaislaatuaan? Mikä erottaa tällöin kirkon läpikotaisin kapitalistisesta maailmasta? Kanalan mukaan sisältö on tärkein, jolloin keinot voivat olla moninaiset. Yhteisöt eivät menetä ominaislaatuaan, sillä muoto on aina joustava. Martikaisen mukaan ne uskonnolliset yhteisöt, joiden asiat ovat hyvin, jäävät usein huomiotta mediassa. Hyvät uutiset eivät ole uutisia.

Vankan kansallisen aseman ohella evankelis-luterilaisen kirkon edustajat ovat esillä julkisuudessa paljon. Kanalan mukaan näkyvyydellä on myös negatiivisia seurauksia ja uutisten linkittymisestä sekä yhdistelystä voi seurata ei-toivottuja tulkintoja. Tällöin esimerkiksi arkkipiispan julkiset ulostulot ovat erittäin kriittisen tarkastelun kohteena. Kun uutiset henkilöstömenojen karsimisesta ja tiettyjen kirkkorakennusten säilyttämisestä toisaalla yhdistetään, viestiksi muodostuu: kirkkorakennukset ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.

Pienemmillä uskonnollisilla yhteisöillä taloudellisia ja sosiaalisia resursseja on vähemmän, ja ellei yhteisöä käsitellä jonkin skandaalin yhteydessä, mediahuomion eteen täytyy tehdä töitä. Kanala neuvoi pienempiä yhteisöjä hyödyntämään esimerkiksi sosiaalista mediaa. Taira taas korosti henkilöiden välisten kontaktien tärkeyttä.

Itse myös kristillisessä mediassa toimittajana työskennelleen Vehosmaan kanta uskonnon ja median suhteeseen oli kriittinen. Hänestä erityisesti uskontoon erikoistunut ja uskonnollisiin yhteisöihin perehtyneempi toimittajakunta olisi tervetullutta. Vuokko taas koki, että se etteivät toimittajat tunne uskonnollisia yhteisöjä, voi olla hyväkin asia, koska tällöin he eivät pyri tuomaan läpi omia näkemyksiään. Vehosmaalta löytyi myös ymmärrystä hankaloituvassa työtilanteessa eläviä toimittajia kohtaan, joiden työtehtävät ovat usein hyvin laaja-alaisia. Vastuu oikeanlaisen kuvan muodostumisesta ei olekaan Vehosmaan mukaan pelkästään toimittajilla, vaan yhteisöjen pitäisi tiedottaa aktiivisesti myös itse.

Vehosmaa nosti esiin myös sen, miten kaikki eivät välttämättä ole median käyttäjinä samalla viivalla. Jokaisella ei välttämättä ole taitoja käyttää vaikkapa tietokonetta tai sosiaalista mediaa. Tällaisten henkilöiden kosketus mediaan on ohut. Samanhenkisesti Vuokko huomautti, miten eri kokoluokan haasteita toisistaan poikkeavilla uskonnollisilla yhteisöillä on. Suomen Vietnamilaisten Buddhalaisten yhdistyksellä suurin ongelma on suomenkielen hallinta. Martikainen taas totesi, että Suomessa kasvaa selkeästi artikuloiva ja sosiaalista mediaa taitavasti käyttävä maahanmuuttajataustaisten nuorten sukupolvi.

Kaikki yhteisöt eivät myöskään hae näkyvyyttä. Kun Vehosmaa totesi yhteisön olevan olemassa vain, jos se on näkyvillä, kysyi Taira, että liittyykö tämä lähetysuskontojen teologisiin lähtökohtiin? Vuokon mukaan vietnaminbuddhalaiset eivät ole esimerkiksi kiinnostuneita mediastrategioiden luomisesta. Monissa yhteisöissä vähäinen medianäkyvyys voidaan kokea positiivisena asiana.

Martikainen valotti omilla kokemuksillaan sitä, kuinka media saattaa käyttää asiantuntijoita yksittäisten tietojen, kuten muslimien määrän, tietopankkeina. Toisaalta laajempi asiantuntijuus ja tutkimustulokset eivät nopeassa ja ytimekkäässä tiedonvälityksessä käänny välttämättä helposti selkokielelle. Myös media haluaa suosia sellaisia tutkijoita, joiden ulosanti on ymmärrettävä.

Asemansa puolesta evankelis-luterilaiselta kirkolta odotetaan erilaisten kriisien yhteydessä nopeaa ja oikeanlaista reagointia. Taira nostaa reagoinnin YLEn Homoiltaan esimerkiksi siitä, miten kirkon medianhallinta epäonnistui täydellisesti. Kanala oli samaa mieltä, mutta kertoo kirkon ottaneen tapauksesta opiksi, mainiten esimerkkinä arkkipiispa Kari Mäkisen nopean vastauksen Älä alistu -kampanjan aiheuttamaan kohuun. Mäkinen irtisanoutui kampanjan tavoitteista täysin todeten, ettei homovastaisuudella ole sijaa kirkossa.

Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat moniäänisiä, ja Martikainen nosti esiin sen, miten toimittajien tulisi valita kriittisemmin ne henkilöt, jotka edustavat koko yhteisöä. Toistuvasti saman henkilön esittäminen yhteisön äänenä luo yksipuolisia mielikuvia. Taira mainitsi Iso-Britanniassa järjestetyn seminaarin, jossa läsnä oli kahden eri muslimijärjestöjen edustajia, jotka alkoivat kiistellä siitä, kumpi järjestö saa edustaa muslimeja. Tällaisissa tilanteissa etenkin toimittajilla olisi mahdollisuus nostaa esiin yhteisöjen moniäänisyyttä. Lisäksi Taira kritisoi uskontojen esittämistapaa, jossa ne pelkistetään oppijärjestelmiksi, sen sijaan että tutustuttaisiin uskontojen arkeen.

Mediajulkisuus on uskonnollisille yhteisöille mahdollisuus, mutta myös riski. Siinä missä evankelis-luterilaiselle kirkolle mediayhteistyö ja julkisuus ovat arkipäivää, moni uskonnollinen yhteisö pysyttelee tietoisesti poissa julkisuudesta. Huolimatta siitä miten huolellisesti yhteistyötä median kanssa suunnitellaan, ei todellisuudessa uutisten vaikutuksia tai niiden muuttumista julkaisun jälkeen pysty kukaan kontrolloimaan. Kerran sanottu on vapaata riistaa uudelleen välitettäväksi, muokattavaksi, yhdisteltäväksi ja asiayhteydestä irrotettavaksi. Tästä huolimatta median ja uskonnon suhde ei ole toimimaton tai tuomittu, se vain vaatii osaamista niin median kuin yhteisöjenkin edustajilta.

­– Anna Haapalainen, Riina Keto-Tokoi, Jere Kyyrö,

Teemu T. Mantsinen, Tuomas Äystö –

Kirjoittajat ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa

Tarvitseeko media uskontotiedettä?

Koska olen uskontotieteilijä ja toimittaja, vastaan tietenkin kyllä. Kaikkien alojen asiantuntijoilla on taipumus ajatella, että juuri heidän alastaan kirjoitetaan lehdissä ihan mitä sattuu.

Uskontojournalismin suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, että kirjoitetaan ihan mitä sattuu, vaan se, että kirjoitetaan liian vähän.

Haastattelin syksyllä pappi ja freelance-valokuvaaja Matti Pirhosta, joka on perustanut Facebookiin mainion Iltakirkko-uutisparodian. Hän huomautti, että vaikka suurempi osa suomalaisista rukoilee päivittäin kuin penkkiurheilee, vain jälkimmäisiä varten on sanomalehdissä oma osasto. En ajattele, että uskonnolle pitäisi olla omat sivut, mutta toivoisin, että erilaiset uskonnolliset ilmiöt näkyisivät nykyistä enemmän jo olemassa olevilla osastoilla.

Toimittajilla ei ole kykyä tunnistaa uskontoa siellä, missä sillä on merkitystä, ja toisaalta uskonnon merkitys nähdään korostuneena siellä, missä se saattaa olla melko pinnallinen.

Tällaisesta uskontosokeudesta on helppo keksiä esimerkkejä. Uskontotieteilijän näkökulmasta on hämmentävää, kuinka esimerkiksi uushenkisiä virtauksia käsitellään naistenlehdissä lähes yksin terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmista. Samaan aikaan Helsingin keskustan suositulle joogasalille on hipsinyt tarjoamaan palveluitaan ”näkijä”.

Yle Puheen Iltapäivän Hoidossa-juttusarjassa on syksyn aikana kerrottu muun muassa ”sielukartoituksesta” sekä kivistä, jotka hoitavat ”taskussa, rintsikoissa tai vaikka takan päällä”. Siinä, että vaihtoehtohoidoista kerrotaan, ei ole mitään pahaa. Olisi kuitenkin hyvä, jos ne tunnistettaisiin uskonnollisiksi ilmiöiksi sen sijaan, että ne nähdään vaihtoehtona lääketieteelle.

Näissä jutuissa kerrotaan uskonnollisista ilmiöistä ymmärtämättä sitä itse. Jutuissa kuvattu uskonnollisuus on vierasta meille, jotka ymmärrämme uskonnon ensisijaisesti yksijumalaisena kirjauskontona.

Toinen ääripää ovat sellaiset jutut, joissa puhutaan uskonnosta, muttei oikeastaan tiedetä itsekään, mitä sillä tarkoitetaan.

Me Naiset kertoi syyskuussa ”eheytyneestä” miehestä, joka elää nykyään heteroavioliitossa. Jutussa mainitaan sivumennen, että tapahtumiin liittyi uskoontulo, muttei pohdita, minkälainen uskonnollisuus houkuttelee näin radikaaliin elämänmuutokseen.

Uutisissa uskontoa käytetään selittämään erilaisia konflikteja, mutta vain harvoin analysoidaan uskonnon todellista merkitystä. Lukisin mielelläni esimerkiksi jutun, jossa pohdittaisiin, mikä merkitys lahkomaisella uskonnollisuudella on vanhoillislestadiolaisten parissa paljastuneissa hyväksikäyttötapauksissa. Mitä kauemmas tutusta mennään, sitä hankalammaksi tällaisen analyysin tekeminen käy. Ulkomaan uutisissa ”islamismi” riittää selittämään minkä tahansa muutoin järjelle käsittämättömän väkivaltaisuuden.

En väitä, ettei taitava yleistoimittaja voisi kirjoittaa kiinnostavan uskontoa käsittelevän jutun. Tällaisesta hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Kuukausiliitteen juttu Koivuniemen diplomi-insinöörilahkosta ja samassa lehdessä julkaistu gonzoilu, jossa homotoimittaja soluttautui Aslanin eheytysleirille. Uskontoaiheita riittäisi kuitenkin paljon enemmän, jos niitä kaivamassa olisi isompi joukko toimittajia.

Tähän kaikkeen media tarvitsee uskontotiedettä ja aiheeseen erikoistuneita toimittajia: tunnistamaan uskonto, selittämään ja taustoittamaan uskontoihin liittyviä uutisia sekä tietenkin löytämään juttuaiheita.

Uskontotoimittajiakin on, mutta he työskentelevät yleensä erilaisissa kristillisissä lehdissä. Myös minä olen kirjoittanut suurimman osan jutuistani seurakuntalehtiin. Olen iloinen siitä, että uskonnolliset, ei-kirkolliset ilmiöt kiinnostavat kirkollisia lehtiä, mutta saisivat ne kiinnostaa muitakin.

- Tuija Pyhäranta -

vapaa toimittaja

Viestintää vai journalismia?

Suomen evankelisluterilaisen kirkon viestintä on sekoitus yritysviestintää ja journalismia. Kirkon tiedotuskeskus esimerkiksi tekee Yle:lle radio-ohjelmaa Horisontti, jossa kerrotaan paitsi kirkon asioista myös mm. rauhantyön, arvojen ja muiden uskontojen asioista kuten missä tahansa muussa journalistisesti tuotetussa ohjelmassa.

Voidaan siis sanoa, että kirkkokin harrastaa uskontojournalismia. – Sitä näkee niin seurakuntalehdissä kuin muissa kirkollisissa/kristillisissä medioissa. Tosin samaisissa medioissa voi samaan aikaan olla myös täysin epäkriittistä journalistista sisältöä, jolloin se muistuttaa yritysviestintää (journalistisin muodoin ja höystein toki): viesti on julkaisijan strategioiden mukainen ja vahvistaa sen ydinsanomaa.

Viime viikoilla kirkolliskokouksessa Turussa tehtiin pieni, mutta mielenkiintoinen linjaus. Kirkon tiedotuskeskuksen toimintasuunnitelmasta (2014-2016) äänestettiin pois viittaus muiden uskontojen esillä pitämisestä. Suunnitelmassa asia oli kytketty kirkon strategiaan, jossa ei kuitenkaan suoraan puhuta muiden uskontojen nostamisesta.

”Ei kirkon strategiassa puhuta muista uskonnoista ja niiden esille nostamisesta, vain meidän omasta uskonnostamme. Ei kirkko voi mieltää itseään kaikkien uskojen asiantuntijaksi. Meillä on sanoma kolmiyhteisestä Jumalasta, emme ole uskontojen suhteen puolueettomia”, sanoi poistoesityksen tehnyt Savonlinnan kirkkoherra Sammeli Juntunen.

Kokonaan muita uskontoja Kirkon tiedotuskeskuksen toimintasuunnitelmasta ei siivottu pois, sillä edelleen KT:n tehtäviin kuuluu muiden uskontojen käsittely sekä erityisesti uskontodialogista kertominen. (Uutinen kirkolliskokouksen päätöksestä täällä)

Kirkolla ja sitä lähellä olevalla medialla on tällä hetkellä parhaat mahdollisuudet ja resurssit tehdä monipuolista journalistista sisältöä uskonnoista. Tämä voi toteutua uskontojournalistisesti tai apologeettisesti eli omaa uskontoa puolustaen. Kirkolliskokouksen päätöksen voi tulkita liikahduksena apologian suuntaan, mikä puolestaan heijastaa kirkon itseymmärrystä muuttuvien taloudellisten ja henkisten realiteettien maailmassa. Luterilainen kirkko Suomessa ryhmittyy tiukemmin oman sanomansa ytimen ympärille ja karsii rönsyjä – kuten vaikkapa uskontojournalistisen lähestymistavan. Se halutaan ymmärtää nimenomaan ”kristillisenä journalismina” eli tiukasti julkaisijan arvomaailmaan ankkuroituneena viestintänä.

Selvyyden vuoksi: kristillinen journalismi on käytännössä uskontojournalismin alalajia, mutta läpiluterilaisessa Suomessa sen valtavirta – jo pelkästään tekijöiden määrällä mitattuna.

- Olli Seppälä -

Media ennakoi uskonnon muutoksia

Samaan aikaan kun media Pohjoismaissa tukee uskonnon monimuotoistumista, se haastaa luterilaisen kirkon aseman ja näkyvyyden. Kati Niemelä tutki uskonnon näkyvyyttä kolmella vuosikymmenellä pohjoismaisissa sanomalehdissä.

Niemelän artikkeli Sanomalehdet uskonnollisen muutoksen edelläkävijöinä on ilmestynyt Media & viestintä -aikakauskirjassa.

Niemelän tutkimuksen yhtenä lähtökohtana on mm. Steward M. Hooverin esittämä ajatus, jonka mukaan uskonto on nykyisin vahvasti mediailmiö ja tämän ”mediatisaation” ymmärtäminen on välttämätöntä uskonnon nykytilan ymmärtämiseksi.

Uskonnon ja median suhde on monimutkainen, eikä media suoraan peilaa sitä, mitä uskonnoissa tapahtuu, vaan media myös muokkaa uskontoa. Mediasta on tullut yhä tärkeämpi uskonnolle. Media muun muassa tuottaa uskonnollista sisältöä ja muokkaa uskonnollisia symboleja sekä uskomuksia omiin tarpeisiinsa. Tämän seurauksena media sekoittaa usein uskontojen aineksia ja ilmenemistasoja tavalla, josta seuraa ”banaali uskonto”, kuten Stig Hjarvad sitä kutsuu.

Tutkimuksessaan Niemelä tarkasteli 14 pohjoismaista sanomalehteä vuosilta 1988, 1998 ja 2008. Tutkittavina vuosina uskonto oli koko ajan vahvasti läsnä lehdissä. Sen sijaan luterilaisen kirkon näkyvyys väheni selvästi Ruotsissa ja Norjassa. Tanskassa luterilaisen kirkon näkyvyys oli alun alkaenkin heikko. Suomessa ja Islannissa luterilainen kirkko sen sijaan sai ja saa edelleen paljon sanomalehtinäkyvyyttä.

Islamia koskeva kirjoittelu on Niemelän havainnon mukaan lisääntynyt eritoten Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Suomessa ja Islannissa islamkirjoittelu on vielä selvästi vähäisempää.

Uskonto on lehdissä esillä eritoten jouluna ja pääsiäisenä, vain Tanska tekee tässä poikkeuksen. Ruotsissa luterilaisuuteen liittyvä kirjoittelu on Niemelän tutkimusjaksolla vähentynyt.

”Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat median tukevan kokonaisuudessaan uskonnon monimuotoistumista ja vahvistavan sitä. Sen sijaan se, missä määrin media tukee luterilaisen kirkon näkyvyyttä, vaihtelee eri Pohjoismaiden välillä paljon”, Niemelä kirjoittaa.

Tutkimuksensa perusteella Niemelä sanoo, että sanomalehdet näyttävät kulkevan uskonnollisuuden muutosten edelläkävijöinä. Lehdet vahvistavat tätä muutosta erityisesti Tanskassa ja Ruotsissa. Varsinkaan Tanskassa luterilaisella kirkolla ei ole mitään erityisasemaa. Niemelän mukaan lehdet Ruotsissa ja Tanskassa nostavat uskontoja esiin erilasiin painotuksin kuin uskonnollisten yhteisöjen jäsentilastot antaisivat olettaa.

Niemelän tutkimuksen lähtöoletus oli, että samalla kun luterilaiseen kirkkoon kuuluminen vähenee ja uskonnollinen monimuotoisuus lisääntyy, lehdissä annetaan palstatilaa muille uskonnollisille yhteisöille kuin luterilaiselle kirkolle. Niemelän artikkelin perustella lähtöoletus piti melko hyvin paikkansa, Pohjoismaittain toki vaihdellen ja paikalliset olosuhteet huomioon ottaen.

- Olli Seppälä -

Tarjolla tuhti paketti

Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen lehdessä Media & viestinnässä n:o 36 (2/13) on julkaistu Jenni Hokan, Katja Valaskiven, Johanna Sumialan ja Suvi Laakson artikkeli Suomalaiset sanomalehdet uskonnollisen maiseman tuottajina Uskontojournalismi Helsingin Sanomissa, Ilkassa, Kalevassa ja Karjalaisessa vuosina 2007–2011. 

Artikkelissa tarkastellaan määrällisesti suomalaista uskontoa koskevaa journalistista kirjoittelua viiden vuoden ajalta edellä luetelluissa sanomalehdissä. ”Aineistomme osoittaa, että suomalaisen journalismin tuottama uskonnollinen maisema rakentuu hyvin erillisistä osasista. Lehtien osastot ja journalismin käytännöt tuottavat jaon, joissa paikalliset, valtakunnalliset ja globaalit uskontoa koskevat aiheet pidetään tiukasti erillään”, kirjoittavat tekijät.

Media & viestinnän numeron 36 (2/13) kaikki kirjoitukset käsittelevät uskontojournalismia eri puolilta, sillä se on Tampereen ja Helsingin yliopistojen yhteishankkeen Suomalainen uskontojournalismi ja globalisaation haaste hedelmä

M&V:ssä Terhi Utriainen kirjoittaa otsikolla” Uskontotaidetta ja enkelinsiipiä: kaksi tapausta suomalaisissa naistenlehdissä”, Kati Niemelä käsittelee sanomalehtiä uskonnollisen muutoksen edelläkävijöinä (Uskonto pohjoismaisessa lehdistössä 1988–2008), Ilkka Huhta kirjoittaa Suomen luterilaisesta kirkosta ja julkisen keskustelun murroksesta 1960-luvulla. Liina Puustisen, Matti Rautaniemen ja Lauha Halosen aiheena on jooga kaupallisessa mediakulttuurissa.

Lisäksi M&V:ssää on Titus Hjelmin katsaus saatananpalvontauutisointiin ja Sofia Sjön katsaus uskonnolliseen problematiikkaan suomalaisessa elokuvassa.

Antoisia lukuhetkiä!

Lue hieman lisää

- Olli Seppälä -