Uskonnollisilla yhteisöillä erilaisia toiveita ja keinoja suhteessa mediaan

Suomen Uskontotieteellisen Seuran jatkokoulutusseminaari järjesti Turun yliopistolla 12.12.2013 paneelikeskustelun, jossa käsiteltiin uskonnon, uskontotieteen ja median suhdetta. Sirkkalan kampuksella järjestetyssä tilaisuudessa pohdittiin muun muassa erilaisten uskonnollisten yhteisöjen keinoja toimia suhteessa mediaan.

Paneeliin osallistui tutkijoita sekä uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Uskontotieteen dosentit Teemu Taira Turun yliopistosta ja Tuomas Martikainen Åbo Akademista, mediatutkimuksen dosentti Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta, kasvatuksen teologi Kari Kanala Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä, pastori Ari Vehosmaa Uusipesula-seurakunnasta sekä Suomen Buddhalaisen unionin edustaja Ari Vuokko toivat keskusteluun omat, erilaiset lähtökohtansa. Mediasuhde avautui näin uskonnon asiantuntijoiden näkökulmasta. Aikataulunmuutoksien vuoksi paneelissa ei tällä kertaa ollut tiedotusvälineiden edustajaa.

Keskustelussa nostettiin esiin uskontojen ja yhteisöjen monia erilaisia suhtautumistapoja mediaan. Kanalan kommenteissa kirkon suhtautuminen median käyttöön näyttäytyi varsin positiivisessa valossa. Evankelis-luterilaisen kirkon keinot medianhallintaan ovat moninaiset. Kirkko on mainostoimistoyhteistöineen ja pelkästään tiedottamiseen keskittyneen henkilöstön koon suhteen melkoinen poikkeus uskonnollisten yhteisöjen joukossa. Kanalan mukaan kirkon pitäisi puhua tämän päivän kieltä. Tie näkyvyyden saavuttamiseksi on markkinoinnissa.

Sumiala totesi, että elämme huomiotaloudessa, minkä hän näkee myös ongelmallisena. Kilpailu ja tarve myydä synnyttävät tilanteen, jossa toimittajien täytyy tuottaa nopealla tahdilla sisältöjä. Yksityiskohdat ja erityisyydet jäävät tällöin huomiotta. Jos uskonnolliset yhteisöt lähtevät mukaan huomiotalouden logiikkaan, menettävätkö ne tällöin ominaislaatuaan? Mikä erottaa tällöin kirkon läpikotaisin kapitalistisesta maailmasta? Kanalan mukaan sisältö on tärkein, jolloin keinot voivat olla moninaiset. Yhteisöt eivät menetä ominaislaatuaan, sillä muoto on aina joustava. Martikaisen mukaan ne uskonnolliset yhteisöt, joiden asiat ovat hyvin, jäävät usein huomiotta mediassa. Hyvät uutiset eivät ole uutisia.

Vankan kansallisen aseman ohella evankelis-luterilaisen kirkon edustajat ovat esillä julkisuudessa paljon. Kanalan mukaan näkyvyydellä on myös negatiivisia seurauksia ja uutisten linkittymisestä sekä yhdistelystä voi seurata ei-toivottuja tulkintoja. Tällöin esimerkiksi arkkipiispan julkiset ulostulot ovat erittäin kriittisen tarkastelun kohteena. Kun uutiset henkilöstömenojen karsimisesta ja tiettyjen kirkkorakennusten säilyttämisestä toisaalla yhdistetään, viestiksi muodostuu: kirkkorakennukset ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.

Pienemmillä uskonnollisilla yhteisöillä taloudellisia ja sosiaalisia resursseja on vähemmän, ja ellei yhteisöä käsitellä jonkin skandaalin yhteydessä, mediahuomion eteen täytyy tehdä töitä. Kanala neuvoi pienempiä yhteisöjä hyödyntämään esimerkiksi sosiaalista mediaa. Taira taas korosti henkilöiden välisten kontaktien tärkeyttä.

Itse myös kristillisessä mediassa toimittajana työskennelleen Vehosmaan kanta uskonnon ja median suhteeseen oli kriittinen. Hänestä erityisesti uskontoon erikoistunut ja uskonnollisiin yhteisöihin perehtyneempi toimittajakunta olisi tervetullutta. Vuokko taas koki, että se etteivät toimittajat tunne uskonnollisia yhteisöjä, voi olla hyväkin asia, koska tällöin he eivät pyri tuomaan läpi omia näkemyksiään. Vehosmaalta löytyi myös ymmärrystä hankaloituvassa työtilanteessa eläviä toimittajia kohtaan, joiden työtehtävät ovat usein hyvin laaja-alaisia. Vastuu oikeanlaisen kuvan muodostumisesta ei olekaan Vehosmaan mukaan pelkästään toimittajilla, vaan yhteisöjen pitäisi tiedottaa aktiivisesti myös itse.

Vehosmaa nosti esiin myös sen, miten kaikki eivät välttämättä ole median käyttäjinä samalla viivalla. Jokaisella ei välttämättä ole taitoja käyttää vaikkapa tietokonetta tai sosiaalista mediaa. Tällaisten henkilöiden kosketus mediaan on ohut. Samanhenkisesti Vuokko huomautti, miten eri kokoluokan haasteita toisistaan poikkeavilla uskonnollisilla yhteisöillä on. Suomen Vietnamilaisten Buddhalaisten yhdistyksellä suurin ongelma on suomenkielen hallinta. Martikainen taas totesi, että Suomessa kasvaa selkeästi artikuloiva ja sosiaalista mediaa taitavasti käyttävä maahanmuuttajataustaisten nuorten sukupolvi.

Kaikki yhteisöt eivät myöskään hae näkyvyyttä. Kun Vehosmaa totesi yhteisön olevan olemassa vain, jos se on näkyvillä, kysyi Taira, että liittyykö tämä lähetysuskontojen teologisiin lähtökohtiin? Vuokon mukaan vietnaminbuddhalaiset eivät ole esimerkiksi kiinnostuneita mediastrategioiden luomisesta. Monissa yhteisöissä vähäinen medianäkyvyys voidaan kokea positiivisena asiana.

Martikainen valotti omilla kokemuksillaan sitä, kuinka media saattaa käyttää asiantuntijoita yksittäisten tietojen, kuten muslimien määrän, tietopankkeina. Toisaalta laajempi asiantuntijuus ja tutkimustulokset eivät nopeassa ja ytimekkäässä tiedonvälityksessä käänny välttämättä helposti selkokielelle. Myös media haluaa suosia sellaisia tutkijoita, joiden ulosanti on ymmärrettävä.

Asemansa puolesta evankelis-luterilaiselta kirkolta odotetaan erilaisten kriisien yhteydessä nopeaa ja oikeanlaista reagointia. Taira nostaa reagoinnin YLEn Homoiltaan esimerkiksi siitä, miten kirkon medianhallinta epäonnistui täydellisesti. Kanala oli samaa mieltä, mutta kertoo kirkon ottaneen tapauksesta opiksi, mainiten esimerkkinä arkkipiispa Kari Mäkisen nopean vastauksen Älä alistu -kampanjan aiheuttamaan kohuun. Mäkinen irtisanoutui kampanjan tavoitteista täysin todeten, ettei homovastaisuudella ole sijaa kirkossa.

Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat moniäänisiä, ja Martikainen nosti esiin sen, miten toimittajien tulisi valita kriittisemmin ne henkilöt, jotka edustavat koko yhteisöä. Toistuvasti saman henkilön esittäminen yhteisön äänenä luo yksipuolisia mielikuvia. Taira mainitsi Iso-Britanniassa järjestetyn seminaarin, jossa läsnä oli kahden eri muslimijärjestöjen edustajia, jotka alkoivat kiistellä siitä, kumpi järjestö saa edustaa muslimeja. Tällaisissa tilanteissa etenkin toimittajilla olisi mahdollisuus nostaa esiin yhteisöjen moniäänisyyttä. Lisäksi Taira kritisoi uskontojen esittämistapaa, jossa ne pelkistetään oppijärjestelmiksi, sen sijaan että tutustuttaisiin uskontojen arkeen.

Mediajulkisuus on uskonnollisille yhteisöille mahdollisuus, mutta myös riski. Siinä missä evankelis-luterilaiselle kirkolle mediayhteistyö ja julkisuus ovat arkipäivää, moni uskonnollinen yhteisö pysyttelee tietoisesti poissa julkisuudesta. Huolimatta siitä miten huolellisesti yhteistyötä median kanssa suunnitellaan, ei todellisuudessa uutisten vaikutuksia tai niiden muuttumista julkaisun jälkeen pysty kukaan kontrolloimaan. Kerran sanottu on vapaata riistaa uudelleen välitettäväksi, muokattavaksi, yhdisteltäväksi ja asiayhteydestä irrotettavaksi. Tästä huolimatta median ja uskonnon suhde ei ole toimimaton tai tuomittu, se vain vaatii osaamista niin median kuin yhteisöjenkin edustajilta.

­– Anna Haapalainen, Riina Keto-Tokoi, Jere Kyyrö,

Teemu T. Mantsinen, Tuomas Äystö –

Kirjoittajat ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa