Koska olen uskontotieteilijä ja toimittaja, vastaan tietenkin kyllä. Kaikkien alojen asiantuntijoilla on taipumus ajatella, että juuri heidän alastaan kirjoitetaan lehdissä ihan mitä sattuu.
Uskontojournalismin suurin
ongelma ei kuitenkaan ole se, että kirjoitetaan ihan mitä sattuu, vaan se, että
kirjoitetaan liian vähän.
Haastattelin syksyllä pappi ja freelance-valokuvaaja Matti
Pirhosta, joka on perustanut Facebookiin mainion Iltakirkko-uutisparodian. Hän
huomautti, että vaikka suurempi osa suomalaisista rukoilee päivittäin kuin
penkkiurheilee, vain jälkimmäisiä varten on sanomalehdissä oma osasto. En
ajattele, että uskonnolle pitäisi olla omat sivut, mutta toivoisin, että
erilaiset uskonnolliset ilmiöt näkyisivät nykyistä enemmän jo olemassa olevilla
osastoilla.
Toimittajilla ei ole kykyä tunnistaa uskontoa siellä, missä
sillä on merkitystä, ja toisaalta uskonnon merkitys nähdään korostuneena
siellä, missä se saattaa olla melko pinnallinen.
Tällaisesta uskontosokeudesta on helppo keksiä esimerkkejä.
Uskontotieteilijän näkökulmasta on hämmentävää, kuinka esimerkiksi uushenkisiä
virtauksia käsitellään naistenlehdissä lähes yksin terveyden ja hyvinvoinnin
näkökulmista. Samaan aikaan Helsingin keskustan suositulle joogasalille on
hipsinyt tarjoamaan palveluitaan ”näkijä”.
Yle Puheen Iltapäivän Hoidossa-juttusarjassa on syksyn aikana
kerrottu muun muassa ”sielukartoituksesta” sekä kivistä, jotka hoitavat
”taskussa, rintsikoissa tai vaikka takan päällä”. Siinä, että
vaihtoehtohoidoista kerrotaan, ei ole mitään pahaa. Olisi kuitenkin hyvä, jos
ne tunnistettaisiin uskonnollisiksi ilmiöiksi sen sijaan, että ne nähdään
vaihtoehtona lääketieteelle.
Näissä jutuissa kerrotaan uskonnollisista ilmiöistä
ymmärtämättä sitä itse. Jutuissa kuvattu uskonnollisuus on vierasta meille,
jotka ymmärrämme uskonnon ensisijaisesti yksijumalaisena kirjauskontona.
Toinen ääripää ovat sellaiset jutut, joissa puhutaan
uskonnosta, muttei oikeastaan tiedetä itsekään, mitä sillä tarkoitetaan.
Me Naiset kertoi syyskuussa ”eheytyneestä” miehestä, joka elää
nykyään heteroavioliitossa. Jutussa mainitaan sivumennen, että tapahtumiin
liittyi uskoontulo, muttei pohdita, minkälainen uskonnollisuus houkuttelee näin
radikaaliin elämänmuutokseen.
Uutisissa uskontoa käytetään selittämään erilaisia konflikteja,
mutta vain harvoin analysoidaan uskonnon todellista merkitystä. Lukisin
mielelläni esimerkiksi jutun, jossa pohdittaisiin, mikä merkitys lahkomaisella
uskonnollisuudella on vanhoillislestadiolaisten parissa paljastuneissa
hyväksikäyttötapauksissa. Mitä kauemmas tutusta mennään, sitä hankalammaksi
tällaisen analyysin tekeminen käy. Ulkomaan uutisissa ”islamismi” riittää
selittämään minkä tahansa muutoin järjelle käsittämättömän väkivaltaisuuden.
En väitä, ettei taitava yleistoimittaja voisi kirjoittaa
kiinnostavan uskontoa käsittelevän jutun. Tällaisesta hyviä esimerkkejä ovat
vaikkapa Kuukausiliitteen juttu Koivuniemen diplomi-insinöörilahkosta ja
samassa lehdessä julkaistu gonzoilu, jossa homotoimittaja soluttautui Aslanin
eheytysleirille. Uskontoaiheita riittäisi kuitenkin paljon enemmän, jos niitä
kaivamassa olisi isompi joukko toimittajia.
Tähän kaikkeen media tarvitsee uskontotiedettä ja aiheeseen
erikoistuneita toimittajia: tunnistamaan uskonto, selittämään ja taustoittamaan
uskontoihin liittyviä uutisia sekä tietenkin löytämään juttuaiheita.
Uskontotoimittajiakin on, mutta he työskentelevät yleensä
erilaisissa kristillisissä lehdissä. Myös minä olen kirjoittanut suurimman osan
jutuistani seurakuntalehtiin. Olen iloinen siitä, että uskonnolliset,
ei-kirkolliset ilmiöt kiinnostavat kirkollisia lehtiä, mutta saisivat ne
kiinnostaa muitakin.
- Tuija Pyhäranta -
vapaa toimittaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti