Henkilö on 27.2. Ruotsissa kuollut rovasti Jaakko Launikari (72),
kirkon ulkosuomalaistyön pitkäaikainen johtaja, kirkolliskokousedustaja ja
viimeksi Tuusulan kappalainen ja Ruotsin Hammarbyn pappi.
Kirkon ulkosuomalaistyön nykyinen sihteeri, rovasti Ilkka
Mäkelä kirjoitti edeltäjästään nekron 21.3. ilmestyneeseen Kotimaahan. Kirjoitus oli asiallinen, se kertasi
Launikarin vaiheet ja työtehtävät niin kuin ne Suomen Teologit -matrikkelissa
pääosin ovat.
Launikarin muiston Mäkelä tiivistää nekrossa - oman tulkintani
mukaan - yhteen lauseeseen: Suurimman osan työurastaan Launikari työskenteli
kirkon ulkosuomalaistyön parissa.
Siinä suunnilleen kaikki, mitä tekstistä jää käteen.
Helsingin Sanomissa ilmestyi 7.4. toinen nekro. Sen olivat
kirjoittaneet Ulla Rosenqvist ja Ritva Rasila. Rasila on Kirkon alat ry:n
toiminnanjohtaja ja entinen Kotimaa-lehden toimittaja, Rosenqvist puolestaan
Tuusulan seurakunnan kirkkoherra.
Hesarin nekrossa Rasila ja Rosenqvist kirjoittavat sen, mistä
Mäkelä vaikeni. Eli sen, että
Kirkkohallitus lakkautti Launikarin virkasuhteen 1987 eli käytännössä erotti
hänet virastaan. Tästä seurasi Helsingin raastuvanoikeudessa alkanut ja
kaikkiaan 14 vuotta kestänyt oikeusprosessi.
Kirkkohallitus syytti tuolloin Launikaria kavalluksesta,
virkavallan ylityksestä ja ns. salaisen Tukholman tilin käytöstä. Kaikki nämä
syytteet kaatuivat yksi kerrallaan kaikissa oikeusasteissa, Euroopan
Ihmisoikeustuomioistuinta myöten. Virkaansa Launikari ei saanut takaisin, mutta
kirkkohallitus joutui maksamaan melkoiset rahalliset korvaukset.
Kaikkiin näihin yksityiskohtiin ei Hesarinkaan nekrossa menty,
mutta toisin kuin Mäkelän kirjoituksessa siinä tuotiin selkeästi esiin myös
Launikarin keskeinen panos Inkerinsuomalaisten seurakuntien perustamisessa ja
Viron kirkon avustamisessa neuvostovallan aikana 1970-80 luvuilla.
On tietysti ikävää ruotia juuri edesmenneen ihmisen muistoa.
Mutta tässä ollaan nyt niin suuren uskontojournalistisen kysymyksen äärellä,
että nimenomaan tässä blogissa siitä pitää puhua.
Siis siitä, miksi virallinen kirkko taas vaikeni, juuri se kirkko,
joka niin mielellään puhuu armosta, anteeksiantamuksesta, moniäänisyydestä. Se
vaikeni juuri sillä hetkellä, kun sillä olisi ollut viimeinen tilaisuus pyytää
anteeksi.
Tiedän että tapaus Launikari oli kirkolle kipeä paikka. Se
yritettiin vaieta mediassa jo tuolloin 1987, niin silloisen arkkipiispan kuin
kirkkoneuvostenkin arvovallalla. Aika pitkälle siinä myös onnistuttiin, kovin
pieniä olivat otsikot siinä vaiheessa, kun Launikari aste asteelta oikeustaistelunsa
voitti.
Voin jopa ymmärtää, että kirkkohallituksen aikoinaan tekemät
väärät ratkaisut ovat edelleen niin kipeitä, että ei niitä vieläkään haluta
tunnustaa. Tai ainakaan muistella. Saati pyytää anteeksi.
Sitä vastoin olen äärimmäisen hämmästynyt – ja
henkilökohtaisesti jopa loukkaantunut – että kirkon "virallisessa"
muistokirjoituksessa kirkon edelleenkin vähintään puolivirallisessa
äänenkannattajassa Kotimaassa täysin sivuutetaan yksi merkittävä osa Launikarin
työstä. Nimittäin hänen toimintansa Inkerinsuomalaisten ja Viron seurakuntien
parissa neuvostovallan aikana 1970-80 -luvulla sekä siihen olennaisesti
liittynyt taloudellisen avustustoiminnan käynnistäminen yhteistyössä Venäjän
ortodoksisen kirkon kanssa.
Se on käsittämätöntä historian tajun puutetta. Voi olla että
nykyisen ulkosuomalaistyön sihteerin oma historia ei ulotu 30 vuoden taakse,
mutta ei se voi olla mikään selitys Suomen kirkon ulkomaansuhteiden yhden
merkittävän vaiheen sivuuttamiselle.
Samalla vaikenemisella mitätöidään koko se mittava
naapurimaiden kirkkojen välinen yhteistyö, jonka vision käynnisti arkkipiispa Martti
Simojoki ja jota jatkoi hänen seuraajansa Mikko Juva.
Ja näin uskontojournalistisesti ajateltuna vielä häpeällisempää
on se, että Kotimaa antoi sen tapahtua. Noin vain, kuin ohimennen. Tai niin,
että päätoimittajan yli vain käveltiin. Se oli kuin viimeinen isku, vielä
haudankin yli.
Journalistina koen olevani tästä asiasta kirjoittamisen velkaa Launikarille.
Ihan henkilökohtaisesti Jaskalle, jonka kanssa sain tehdä Kotimaan toimittajana
monet matkat Eestiin, Leningradiin ja Petroskoihin. Ja sain nähdä sisältä päin
sen todellisuuden, jossa yhteyksiä rakennettiin, avustustoimintaa viriteltiin
ja luotiin kovassa neuvostopaineessa eläville kristityille edes pientä haurasta
mahdollisuutta elää uskoaan todeksi.
Ja journalistina olen tämän muistutuksen velkaa myös kirkon
nykyisille vallan ja mielipiteen käyttäjille, joilta näyttää kadonneen taju historiasta,
maailman todellisuudesta ja siitä raadollisuudesta, jolla asioita joudutaan juhlapuheiden
takana välillä hoitamaan. Eivät ikävät asiat katoa silmät ummistamalla tai tietoisesti
unohtamalla.
Itse asiassa Suomen kirkon neuvostovallan aikainen
idänpolitiikka olisi perusteellisen tutkivan uskontojournalismin paikka. Ja
tapaus Launikari erityisesti. Mitä kaikkea oli taustalla, miten vahvaa oli
ulkopoliittisen johdon vaikutus, kenen varpaille kukin astui, mistä kirkon
johto pelästyi, mistä piispat vaikenivat.
En ole vaatimassa mitään totuuskomissiota. Olen vain toivomassa
vähän rehellisempää ja avoimempaa historian kirjoitusta, kunnon long play -journalismia
vaikenemisen kulttuurin sijaan.
Sillä tähän liittyy vielä toinenkin tutkivan
uskontojournalismin ulottuvuus, nimittäin Inkerin kirkon lähihistoria. Puskinon
ja Petroskoin seurakunnat ja niiden yhteydessä alkanut monitasoinen
taloudellinen yhteistyö Venäjän ortodoksisen ja Viron luterilaisen kirkon kanssa
olivat se perusta, jolle Inkerin nykyinen kirkko rakentuu.
Jotenkin nyt kuitenkin näyttää siltä, että Inkerin kirkon nykyhistoria
alkaisi vasta perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen ajasta 1990 luvun
alusta. Samalla on unohtunut, minkä varassa Siperiaan karkotettu kirkko
vaikeina vuosinaan eli, eli silloin kun ei ollut kirkkorakennuksia, ei pappeja,
ei seurakuntia. Oli vain vahvoja naisia, Maria Kajavan ja Katri Kukkosen
kaltaisia saarnaajia, jotka ilman mitään valtuutusta kastoivat, pitivät
jumalanpalveluksia, siunasivat hautaan. Ja taistelivat viranomaisten kanssa
kristittyjen oikeudesta kokoontua yhteen.
Surullisinta tässä onkin se, että myös tämä historia alkaa
unohtua. Nyt kirkoilla on varaa kinastella virkateologisista nyansseista,
rakentaa raja-aitoja sen mukaan, mitä tulkintaa kukin pitää juuri nyt oikeana.
Mutta kaikesta huolimatta, tekisin vääryyttä Jaskalla jos
lopettaisin tämän tähän. Vaikka Kirkkohallitus päätöksillään tuhosikin yhdellä
tasolla hänen elämänsä eikä voitettu oikeustaistelukaan tuonut sitä takaisin,
ei hän jäänyt tuleen makaamaan eikä vain menneitä muistamaan.
Hänellä oli yksi periaate, jonka kirjasin Kotimaa-lehden
matkakertomukseeni Petroskoista helmikuussa 1983, puheesta, jonka Jaakko
Launikari kohdisti uskontoasian valtuutettu Valentin Porsniakoville – siis
ateistisen neuvostovallan edustajalle.
"Kristittyjä ei kehoteta katsomaan menneitä vaan Jumala on
tulevaisuuden Jumala. Me saamme rakentaa maailmaa tuleville sukupolville, emme
menneisyyttä muistellen vaan nuorisoa ajatellen."
Ehkä se on viesti, joka kantaa myös kaiken vääryyden yli. Menneisyyteen
ei pidä jäädä, mutta historia pitää tuntea, sitä ei pidä kieltää ja siitä voi
jotain jopa oppia. Mutta viime kädessä
meillä on Jumala, joka on tulevaisuuden Jumala.
Mutta meillä on myös anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen
Jumala.
Tässä olisi kirkolla ollut nyt anteeksi pyytämisen paikka.
- Hannu Kuosmanen -
Eläkkeellä oleva tiedotuspäällikkö, entinen Kotimaan ja Uuden
Suomen toimittaja
Kiinnitinpä huomiota samaan asiaan.
VastaaPoistaVoisit kyllä Hannu kirjoittaa esim Kotimaahan tämmöisen nekrologin kritiikin. Tulisi laajempaankin jakeluun.