Kahden nekron anatomia

Nekro on toimittajien ammattikielellä muistokirjoitus, nekrologi. Tarkastelen tässä maalis-huhtikuun vaihteessa kahdessa eri lehdessä ilmestynyttä kahta eri nekroa, molemmat samasta henkilöstä.

Henkilö on 27.2. Ruotsissa kuollut rovasti Jaakko Launikari (72), kirkon ulkosuomalaistyön pitkäaikainen johtaja, kirkolliskokousedustaja ja viimeksi Tuusulan kappalainen ja Ruotsin Hammarbyn pappi.

Kirkon ulkosuomalaistyön nykyinen sihteeri, rovasti Ilkka Mäkelä kirjoitti edeltäjästään nekron 21.3. ilmestyneeseen Kotimaahan.  Kirjoitus oli asiallinen, se kertasi Launikarin vaiheet ja työtehtävät niin kuin ne Suomen Teologit -matrikkelissa pääosin ovat.

Launikarin muiston Mäkelä tiivistää nekrossa - oman tulkintani mukaan - yhteen lauseeseen: Suurimman osan työurastaan Launikari työskenteli kirkon ulkosuomalaistyön parissa.

Siinä suunnilleen kaikki, mitä tekstistä jää käteen.

Helsingin Sanomissa ilmestyi 7.4. toinen nekro. Sen olivat kirjoittaneet Ulla Rosenqvist ja Ritva Rasila. Rasila on Kirkon alat ry:n toiminnanjohtaja ja entinen Kotimaa-lehden toimittaja, Rosenqvist puolestaan Tuusulan seurakunnan kirkkoherra.

Hesarin nekrossa Rasila ja Rosenqvist kirjoittavat sen, mistä Mäkelä vaikeni.  Eli sen, että Kirkkohallitus lakkautti Launikarin virkasuhteen 1987 eli käytännössä erotti hänet virastaan. Tästä seurasi Helsingin raastuvanoikeudessa alkanut ja kaikkiaan 14 vuotta kestänyt oikeusprosessi.

Kirkkohallitus syytti tuolloin Launikaria kavalluksesta, virkavallan ylityksestä ja ns. salaisen Tukholman tilin käytöstä. Kaikki nämä syytteet kaatuivat yksi kerrallaan kaikissa oikeusasteissa, Euroopan Ihmisoikeustuomioistuinta myöten. Virkaansa Launikari ei saanut takaisin, mutta kirkkohallitus joutui maksamaan melkoiset rahalliset korvaukset.

Kaikkiin näihin yksityiskohtiin ei Hesarinkaan nekrossa menty, mutta toisin kuin Mäkelän kirjoituksessa siinä tuotiin selkeästi esiin myös Launikarin keskeinen panos Inkerinsuomalaisten seurakuntien perustamisessa ja Viron kirkon avustamisessa neuvostovallan aikana 1970-80 luvuilla.

On tietysti ikävää ruotia juuri edesmenneen ihmisen muistoa. Mutta tässä ollaan nyt niin suuren uskontojournalistisen kysymyksen äärellä, että nimenomaan tässä blogissa siitä pitää puhua.

Siis siitä, miksi virallinen kirkko taas vaikeni, juuri se kirkko, joka niin mielellään puhuu armosta, anteeksiantamuksesta, moniäänisyydestä. Se vaikeni juuri sillä hetkellä, kun sillä olisi ollut viimeinen tilaisuus pyytää anteeksi.

Tiedän että tapaus Launikari oli kirkolle kipeä paikka. Se yritettiin vaieta mediassa jo tuolloin 1987, niin silloisen arkkipiispan kuin kirkkoneuvostenkin arvovallalla. Aika pitkälle siinä myös onnistuttiin, kovin pieniä olivat otsikot siinä vaiheessa, kun Launikari aste asteelta oikeustaistelunsa voitti.

Voin jopa ymmärtää, että kirkkohallituksen aikoinaan tekemät väärät ratkaisut ovat edelleen niin kipeitä, että ei niitä vieläkään haluta tunnustaa. Tai ainakaan muistella. Saati pyytää anteeksi.

Sitä vastoin olen äärimmäisen hämmästynyt – ja henkilökohtaisesti jopa loukkaantunut – että kirkon "virallisessa" muistokirjoituksessa kirkon edelleenkin vähintään puolivirallisessa äänenkannattajassa Kotimaassa täysin sivuutetaan yksi merkittävä osa Launikarin työstä. Nimittäin hänen toimintansa Inkerinsuomalaisten ja Viron seurakuntien parissa neuvostovallan aikana 1970-80 -luvulla sekä siihen olennaisesti liittynyt taloudellisen avustustoiminnan käynnistäminen yhteistyössä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa.

Se on käsittämätöntä historian tajun puutetta. Voi olla että nykyisen ulkosuomalaistyön sihteerin oma historia ei ulotu 30 vuoden taakse, mutta ei se voi olla mikään selitys Suomen kirkon ulkomaansuhteiden yhden merkittävän vaiheen sivuuttamiselle.

Samalla vaikenemisella mitätöidään koko se mittava naapurimaiden kirkkojen välinen yhteistyö, jonka vision käynnisti arkkipiispa Martti Simojoki ja jota jatkoi hänen seuraajansa Mikko Juva.

Ja näin uskontojournalistisesti ajateltuna vielä häpeällisempää on se, että Kotimaa antoi sen tapahtua. Noin vain, kuin ohimennen. Tai niin, että päätoimittajan yli vain käveltiin. Se oli kuin viimeinen isku, vielä haudankin yli.

Journalistina koen olevani tästä asiasta kirjoittamisen velkaa Launikarille. Ihan henkilökohtaisesti Jaskalle, jonka kanssa sain tehdä Kotimaan toimittajana monet matkat Eestiin, Leningradiin ja Petroskoihin. Ja sain nähdä sisältä päin sen todellisuuden, jossa yhteyksiä rakennettiin, avustustoimintaa viriteltiin ja luotiin kovassa neuvostopaineessa eläville kristityille edes pientä haurasta mahdollisuutta elää uskoaan todeksi.

Ja journalistina olen tämän muistutuksen velkaa myös kirkon nykyisille vallan ja mielipiteen käyttäjille, joilta näyttää kadonneen taju historiasta, maailman todellisuudesta ja siitä raadollisuudesta, jolla asioita joudutaan juhlapuheiden takana välillä hoitamaan. Eivät ikävät asiat katoa silmät ummistamalla tai tietoisesti unohtamalla.

Itse asiassa Suomen kirkon neuvostovallan aikainen idänpolitiikka olisi perusteellisen tutkivan uskontojournalismin paikka. Ja tapaus Launikari erityisesti. Mitä kaikkea oli taustalla, miten vahvaa oli ulkopoliittisen johdon vaikutus, kenen varpaille kukin astui, mistä kirkon johto pelästyi, mistä piispat vaikenivat.

En ole vaatimassa mitään totuuskomissiota. Olen vain toivomassa vähän rehellisempää ja avoimempaa historian kirjoitusta, kunnon long play -journalismia vaikenemisen kulttuurin sijaan.

Sillä tähän liittyy vielä toinenkin tutkivan uskontojournalismin ulottuvuus, nimittäin Inkerin kirkon lähihistoria. Puskinon ja Petroskoin seurakunnat ja niiden yhteydessä alkanut monitasoinen taloudellinen yhteistyö Venäjän ortodoksisen ja Viron luterilaisen kirkon kanssa olivat se perusta, jolle Inkerin nykyinen kirkko rakentuu.

Jotenkin nyt kuitenkin näyttää siltä, että Inkerin kirkon nykyhistoria alkaisi vasta perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen ajasta 1990 luvun alusta. Samalla on unohtunut, minkä varassa Siperiaan karkotettu kirkko vaikeina vuosinaan eli, eli silloin kun ei ollut kirkkorakennuksia, ei pappeja, ei seurakuntia. Oli vain vahvoja naisia, Maria Kajavan ja Katri Kukkosen kaltaisia saarnaajia, jotka ilman mitään valtuutusta kastoivat, pitivät jumalanpalveluksia, siunasivat hautaan. Ja taistelivat viranomaisten kanssa kristittyjen oikeudesta kokoontua yhteen.

Surullisinta tässä onkin se, että myös tämä historia alkaa unohtua. Nyt kirkoilla on varaa kinastella virkateologisista nyansseista, rakentaa raja-aitoja sen mukaan, mitä tulkintaa kukin pitää juuri nyt oikeana.

Mutta kaikesta huolimatta, tekisin vääryyttä Jaskalla jos lopettaisin tämän tähän. Vaikka Kirkkohallitus päätöksillään tuhosikin yhdellä tasolla hänen elämänsä eikä voitettu oikeustaistelukaan tuonut sitä takaisin, ei hän jäänyt tuleen makaamaan eikä vain menneitä muistamaan.

Hänellä oli yksi periaate, jonka kirjasin Kotimaa-lehden matkakertomukseeni Petroskoista helmikuussa 1983, puheesta, jonka Jaakko Launikari kohdisti uskontoasian valtuutettu Valentin Porsniakoville – siis ateistisen neuvostovallan edustajalle.

"Kristittyjä ei kehoteta katsomaan menneitä vaan Jumala on tulevaisuuden Jumala. Me saamme rakentaa maailmaa tuleville sukupolville, emme menneisyyttä muistellen vaan nuorisoa ajatellen."

Ehkä se on viesti, joka kantaa myös kaiken vääryyden yli. Menneisyyteen ei pidä jäädä, mutta historia pitää tuntea, sitä ei pidä kieltää ja siitä voi jotain jopa oppia.  Mutta viime kädessä meillä on Jumala, joka on tulevaisuuden Jumala.

Mutta meillä on myös anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen Jumala.

Tässä olisi kirkolla ollut nyt anteeksi pyytämisen paikka.

- Hannu Kuosmanen -

Eläkkeellä oleva tiedotuspäällikkö, entinen Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja