Kotimaa-lehden pyynnöstä arkkipiispa Tapio Luoma valitsi omasta mielestään tärkeimmän uskontouutisen. Hänen valintansa on
kirkon nelivuotiskertomuksen tieto, jonka mukaan naisten ja erityisesti
nuorten naisten uskonnollisuus on vähenemässä. Samalla nuorten miesten
hengellisyys näyttäisi Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan olevan kasvussa.
– Nämä ovat uutisia, jotka ansaitsevat huomiota.
Kehitys ei vaikuta vain uskontoon vaan pitkällä tähtäimellä kokonaiseen
elämänmuotoon. Naisilla on ollut perinteen siirtäjinä ja kannattelijoina
historiallisesti merkittävä rooli. Sen katkeamisella olisi mittavat,
ehkä jopa ennennäkemättömät seuraukset.
Luoman mukaan kyseinen uutinen edustaa laadukasta tietoa, sillä se
perustuu tutkimukseen ja kertoo laajasta ja vaikuttavasta ilmiöstä.
”Meillä on moderni median käyttäjä arkkipiispana”, ihmetteli
toimittaja Ville Blåfield Journalismin päivässä (17.10.). Arkkipiispa Kari
Mäkinen oli juuri kertonut aloittaneensa aamunsa Turun Sanomien, Helsingin
Sanomien ja Twitterin parissa
Arkkipiispan osuus koostui puheesta ja sen jälkeisestä
haastatteluosiosta. Puheessa, jonka otsikoksi oli annettu Median henki, nousi
esiin useita kiinnostavia näkökulmia. Nostan tässä esiin niistä muutaman.
Mäkinen kertoi saavansa usein viestejä siitä, että kirkolta
odotetaan osallistumista julkiseen keskusteluun. Hän luetteli kolme
erilaista odotusta kirkon roolissa keskustelussa. Toisaalta kirkolta odotetaan
kannanottoja, jotka vahvistavat omia mielipiteitä tai ovat täysin niitä
vastaan. Kirkolta siis odotetaan jonkinlaisia lokeroivia kannanottoja.
Toisaalta kirkon odotetaan tekevän monimutkaisesta maailmasta yksinkertaisen,
olevan yhtenäiskulttuurin auktoriteetti. Näillä kahdella tavalla kirkko ei
kuitenkaan voi Mäkisen mielestä osallistua julkiseen keskusteluun.
Sen sijaan kirkko voi tuoda tehokkuuden säätelemään elämään
toisenlaisen perspektiivin. Sellaisen, jossa puhutaan uskosta ja Jumalasta eikä
puolusteta tiettyä uskonnollista normistoa. Ei kannanottoja, vaan
ihmiselämän arvon ja pyhyyden puolustamista.
Haastatteluosiossa Ville Blåfield kysyi arkkipiispalta kirkon
sisäisistä ristiriidoista. Mäkinen totesi, että toisaalta julkinen keskustelu
voi myös helpottaa joidenkin asioiden käsittelyä. Hän otti esimerkiksi
vanhoillislestadiolaisen liikkeen hyväksikäyttötapaukset. Vaikka julkisuus
antoi osittain väärän kuvan liikkeestä ja laittoi syyttä häpeäpenkkiin kaikki
liikkeeseen kuuluvat, ilman julkista painetta tapausten käsittely olisi ollut
erilaista.
Blåfield pyysi arkkipiispalta myös vinkkejä perinteisille
medioille, kuten Ylelle ja Helsingin Sanomille, jotka hän rinnasti
instituutioina kirkkoon. Kuinka perinteinen instituutio voi säilyttää
relevanssinsa ihmisten elämässä?
Blåfield kiteytti arkkipiispan vastauksen seuraavasti:
painokoneet tekivät kirkolle saman kuin sosiaalinen media nyt perinteisille
mediataloille.
Lopulta Mäkisen viesti oli lohdullinen: kirkkokin edelleen
porskuttaa painokoneista huolimatta.
Blåfieldin haastattelussa sivuttiin myös heinäkuista
anteeksipyyntökohua. Lue juttu Kotimaa24:stä.
- Noora Wikman -
P.S. Mielelläni näkisin Journalismin päivässä vielä joskus
osion uskontojournalismista.
[Hannu Kuosmanen:] Uskonto ja seksi ovat viime viikkojen keskusteluissa nousseet mielenkiintoisella tavalla esille uskontojournalismin näkökulmasta.
Keskustelun aloitti kolumnisti Jukka Relander (vihr.) kirjoituksessaan Etelä-Saimaa lehdessä väittäessään, että papit puhuvat mieluummin seksistä kuin kirkon opista. Relander jatkoi teemaa yhdessä arkkipiispa Kari Mäkisen kanssa mediatapaamisessa, jossa julkistettiin kirkon Facebook sivu. Teemaa sivusi myös toimittaja Juhani Huttunen Kotimaa24 blogissaan.
En nyt kertaa käytyä keskustelu kuin siltä osin, mitä Mäkinen ja Relander uutisjutun mukaan mietiskelivät: ”Mäkinen ja Relander pohtivat luontevaa kieltä, millä Jumalasta voisi puhua. Suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous ja vaikeneminen eikä uskosta siksi puhuta kuin autonrenkaista.”
On hyvä erottaa, mistä julkisuudessa ja erityisesti journalismissa puhutaan, kun puhutaan uskonnollisuudesta. Toisaalla on kirkko, kirkon hallinto, kirkkopolitiikka, kirkon opinkappaleet, teologia. Toisaalla on uskon kieli, salattu Jumala, henkilökohtainen suhde uskoon ja Jumalaan.
En nyt puhu kirkollisesta journalismista, kirkosta kirjoittamisesta. Siinä pelaavat samat journalismin lainalaisuudet kuin minkä tahansa organisaation asioita käsiteltäessä. Siitä voi puhua kuin autonrenkaista ja pitääkin puhua.
Kun siirrytään pois reaalimaailmasta uskon alueelle, ollaankin jo liukkaammalla alustalla, siellä ei välttämättä edes nastarenkaat pidä. Ja kun siihen otetaan Relanderin ulottuvuus eli seksi, ollaan jo mustalla jäällä.
Usko ja seksi eivät kuitenkaan ole niin kaukaa haettu rinnastus kuin luulisi. Itse asiassa siinä puhutaan hyvin samanlaisista mekanismeista.
Kerrataan vähän. Muinoin 1980-luvulla pohdimme Kotimaan toimituksessa suhtautumista silloin kovasti nousussa olleisiin julkisiin henkilökohtaisiin todistuksiin uskoon tulosta. Kotimaa tunnetusti suhtautui tähän juttutyyppiin pidättyvästi, toki niitäkin jonkin verran julkaistiin. Perustelu varovaisuuteen oli, että niissä – kuten henkilökohtaisen uskon alueella muutenkin - liikutaan ihmisen kaikkein intiimeimpään ja henkilökohtaisimpaan elämään liittyvällä alueella.
Silloinen edesmennyt esimieheni, journalistina suuresti arvostamani päätoimittaja Erkki Kario esitteli näkemystään visuaalisesti, kärjellään seisovalla intimiteettikolmiolla. Kolmio kuvasi ihmisen suhtautumista oman itsensä ulkopuolella olevaan maailmaan.
Se meni niin, että ensin on maailma, sitten Suomi, kotikunta, työ, sukulaiset, koti, perhe, minä itse. Ja kolmion kapeassa ja terävässä kärjessä ovat seksuaalisuus ja jumalasuhde.
Ylhäällä, kolmion leveimmällä sivulla ei ole juuri pidäkkeitä sen suhteen, mitä puhumme itsestämme ja maailman asioista. Melkein yhtä väljää suhtautuminen on kun tullaan alaspäin, Suomen kautta kohti työpaikkaa ja omia naapureita. Kolmion tällä mukavuusalueella ajatusten vaihto ihmisten kanssa liikkuu sujuvasti yleisellä tasolla.
Kun kolmiossa siirrytään kodin ja perheen alueelle, alkaa elinpiiri ja julkisuus supistua. Naapureille ei enää koiloteta kaikkia päivän tapahtumia, ei varsinkaan negatiivisia. Toki voidaan vitsailla, että taas tulee anoppi kylään ja vaimo taas motkottaa, mutta siihen se jää.
Mitä enemmän siirrytään kolmion kärkeen, sitä henkilökohtaisimmiksi asiat käyvät ja small talk katoaa. Ja siellä, aivan kolmion kärjessä ovat siis seksuaalisuus ja usko, molemmat. Mikä tarkoittaa sitä, että yhtä vähän kun kaverille kerrotaan lenkkisaunassa, että nyt ei kuule onnistunut vaimon kanssa viime yönä edes viagralla, niin yhtä vaikeaa ja intiimiä on kertoa työkaverille, miten jumalasuhteen laita oikein on. Puhumattakaan siitä, että näillä asioilla elämöitäisiin julkisuudessa.
Siis kun Mäkinen ja Relander toteavat, että suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous, ei se ihan pelkästään sitä ole. Se on enemmänkin luontaista itsesuojelua – oman itsensä kaikkein syvimmän ja intiimimmän olemuksen varjelemista. Sillä sillä alueella ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Mikään ei voi ihmistä pahemmin loukata kuin epäily seksuaalisesta kyvyttömyydestä tai uskon riittämättömyydestä ja väärin uskomisesta.
Mitä tällä sitten on tekemistä uskontojournalismin kanssa? Intimiteettikolmiosta löytyy suora vastaus siihen, miksi viime aikoina näyttää siltä, että kirkossa keskustellaan enemmän seksistä kuin uskosta. Kuten Relander sanoo:”Seksistähän puhuvat kaikki. Kuten nyt vaikka homoliitoista, avioseksistä, sitä edeltävästä kohkaamisesta ja sen sellaisista. Seksi ei enää ole mikään tabu. Uskonto on.”
Perinteisessä journalismissa on vältelty ihmisen henkilökohtaiselle alueelle menevää repostelua, ellei sillä ole merkittävää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Intimiteettisuoja ja yksityiselämän loukkaaminen on tarkoin rajattu.
Seksin osalta rajat ovat kuitenkin nopeasti hämärtyneet. Salarakkaista, intiimitekstareista, implanttimisseistä, BB-talojen sänkysählystä, julkkisten ja poliitikkojen avio-ongelmista on tullut raakaa kauppatavaraa. Sitä myydään ja ostetaan, usein molempien osapuolien suostumuksella.
Rajat ovat liudentuneet myös henkilökohtaisella tasolla. Netissä voi jo omat seksiongelmansa tunnustaa ja hakea vertaisverkon tukea, nimellä tai nimimerkillä.
Seksi ei siis ole journalismissa todellakaan mikään tabu. Siitä on ihan hyväksyttävää puhua.
Mutta usko, se näyttää edelleenkin olevan siellä intimiteettikolmion kärjessä. Edelleenkin me vaivaudumme, jos tätä pintaa raaputetaan liian syvältä. Juhani Huttunen kiteytti sen oivallisesti K24 blogissaan 19.11.
”Mielestäni intiimi teksti menettää viattomuutensa, jos siitä tehdään kaikille avoin. Sillä hetkellä, kun siitä tehdään julkinen, se lakkaa olemasta persoonallinen minun viestini sinulle, rakkaimmalleni.”
Tai kuten arkkipiispa Mäkinen sanoo:
”Jumalasta on puhuttava, mutta puhuminen ei aina ole helppoa. Puheessa tullaan myös nöyrän vaikenemisen rajalle. Terveeseen elämään kuuluu kokemus Pyhän läsnäolosta.”
Se vaara kuitenkin on olemassa, että myös uskon osalta kärjellään seisova intimiteettikolmio pyörähtää ainakin kyljelleen. Kun Erkki Kario kolmiotaan esitteli, ei ollut nettiä. ei facebookia, ei Kotimaa24-sivustoja, ei klikkausjournalismia, ei blogisteja.
Nyt kaikesta on tullut julkista. Jokaisella on mahdollisuus saada asiansa julkisuuteen ilman journalismin portinvartijoita. Jopa niin, että moni nettisivujen blogisti kuvittelee itsensä jo ammattitoimittajaksi. Rajat ja estot ovat kadonneet. Parhaimmillaan kehitys on loistavaa demokraatista tajunnan laajennusta, pahimmillaan iljettävää törkyä, pahan lietsontaa, valejournalismia.
Uskontojournalismin osalta kysymys kuuluukin, halutaanko usko pitää edelleenkin intimiteettikolmion kärjessä, salattuna, henkilökohtaisena, viattomana. Vai olisiko toinen ääripää se, että joku päivä tässä maassa alkaisi ilmestyä uskon Seiska, uskontopornon äänenkannattaja. Ihan niin pitkällä ei vielä taideta olla, vaikka BB-talossa jo vietetään on-line jumalanpalvelusta.
Uskontojournalismin toinen kysymys kuuluukin, haluaako kirkko kulkea tässä asiassa ajopuuna ajan virrassa ja hylätä sen, missä suomalainen uskonnollisuus on ollut vahvimmillaan. Vai haluaisiko se viestittää keskellä tätä kaikkea heti ja on-line julkisuutta, että julkisuus voi olla jotain ihan muuta. Että uskon syvin olemus ei olekaan huutaa omaa totuuttaan ääni käheänä muiden susien laumassa nettipalstoilla.
Voisiko uskon viesti todella olla esimerkiksi sitä, että kaikkea ei tarvitse repiä otsikoihin. Että meillä on jotain, mikä on salattua, pyhää, henkilökohtaista, muille kuulumatonta. Jotain jonka selittämiseen sanat eivät riitä.
Antaa pappien siis puhua vaikka seksistä jos siitä on puute, kunhan tärkein ei unohdu; yksin täältä on viimein lähdettävä, kohdattava Jumalansa yksin ilman julkisuutta. Sitä varten usko ja kirkko ovat viime kädessä olemassa, kuoleman yli kantamassa.
Eikä sitä kokemusta voi jakaa Facebookissa.
- Hannu Kuosmanen -
vapaa eläkeläinen, entinen tiedotuspäällikkö ja mm. Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja
[Olli Seppälä:] Sattumaa vai tietoinen veto? Helsingin Sanomissa oli lauantaina (1.10.) yli puolen sivun haastattelu 80 vuotta täyttävästä emeritusarkkipiispa John Vikströmistä. Seuraavana päivänä (2.10.) oli samaisessa lehdessä sivun kokoinen haastattelu nykyisestä arkkipiispa Kari Mäkisestä.
Kristiina Markkasen tekemässä Kari Mäkisen haastattelussa puhui mies, joka halusi eroon pinnallisuudesta. Hän on selvästi hankala haastateltava, koska pohtii enemmän kuin sanoo suoraan.
Mäkinen ei esimerkiksi haastattelun mukaan halua käyttää ”koko suvaitsevaisuus-käsitettä, koska se on niin ylhäältä katsova”.
Arkkipiispan haastattelu on uskontojournalismia, koska arkkipiispa on uskonnon ammattilainen. Mäkinen on myös kirjallisuusmies, mutta ei Helsingin Sanomat häntä sen vuoksi haastatellut, vaikka siihenkin viitattiin.
Arkkipiispan haastattelu on aina roolissaan olevan ihmisen kohtaamista. Roolina hänellä on kirkon yhtenäisyys ja uskon elinvoimaisuus. Arkkipiispan yhteiskunnalliset arviot ja henkisen tilan syväluotaukset lähtevät aina hänen roolistaan käsin.
Mutta entä kun arkkipiispa jää eläkkeelle, missä roolissa häntä silloin haastatellaan?
Katja Kuokkasen tekemässä John Vikströmin syntymäpäivähaastattelussa puhuu elämää ja sen ilmiöitä ymmärtävä mies. Hän puhui ihmisarvon puolesta ja oli sitä mieltä, että elämän pelikentällä ei pidä heiluttaa vain kritiikin keltaista tai syrjäyttämisen punaista korttia, vaan myös kannustamisen vihreää korttia.
Vikström on yhteiskuntamme Vanha Viisas Mies, jota kuunnellaan.
Tämä Viisaan miehen rooli korostui kun Vikströmiä syntymäpäivän tiimoilta haasteltiin (muun muassa) Elixir TV -ohjelmaan (2.10.). Siinä Vikströmillä oli neulepaita päällä eikä hän puhunut kirkon asioista, vaan suomalaisesta elämänmenosta, armollisuuden kokemuksesta ja terveydestä.
On hyödyllistä kysyä, oliko Vikströmin haastattelu Elixirissä uskontojournalismia. Sinänsä uskontojournalismi-käsitteen tunkeminen tähän kohtaa voi tuntua keinotekoiselta, mutta minusta ei: se auttaa hahmottamaan käsitteen merkitystä.
Kun haastateltavalla on kuvissa (kuten Vikströmillä ja Mäkisellä Helsingin Sanomissa) piispanpaita ja papillinen sokeripala kaulassa, on syntyvä haastattelu tahtomattaan uskontojournalismia. Mutta neulepaitainen eläköitynyt piispa on vapaampi myös journalistisista määrittelyistä. Vai onko sittenkään? Kerran arkkipiispa aina arkkipiispa?
