Uskontojournalistin empatiajumppa

Jokseenkin haastavalta tuntuu journalistin – ja ehkäpä aivan erityisesti uskontojournalistin – työ välillä tässä ajassa. Eri suunnista tulee viestiä: koska lehdessänne oli vääränlainen juttu tai kolumni, irtisanon tilauksen. Ymmärrän ja en ymmärrä.

Kunpa osaisi aina valita sanansa viisaasti ja toimia oikein ja ammatillisesti mutta myös empaattisesti. Mutta mitä se kulloinkin tarkoittaa? Journalistin pitää yrittää tuntea kaikki mahdolliset näkökulmat ja jopa pyrkiä ymmärtämään niitä. Omat mielipiteet eivät saa estää kuulemasta ketään tai pyrkimästä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen. Kaikki ilmiöt ja näkökulmat pitäisi tehdä näkyviksi.

Nykyinen äärioikeiston ja populismin nousu maailmassa ja Suomessa heijastaa ehkä osin myös median ylimielisyyttä suhteessa jonkun joukon ajatustapoihin, pelkoihin ja huoliin. Silti: Jossain kai aina menee raja ymmärtämisen yrittämisessä? Vai meneekö ja missä?

Kuuluuko median kantaa yhteiskuntavastuuta, vaikkapa huolta yhteiskuntarauhan tai kirkkorauhan säilymisestä? Jos kuuluu, mitä se saa tai ei saa tarkoittaa, kun riippumattomasta journalismista ei voida tinkiä?

Sosiaalisen median keskusteluissa törmää usein syvään vihaan tai vähintäänkin epäluuloon niin kutsuttua perinteistä, journalistin ohjeisiin ja yhteisiin eettisiin pelisääntöihin sitoutunutta "valtamediaa" kohtaan. Epäluulo tuntuisi nousevan siitä, että vastuulliset mediat nostavat esiin ilmiöitä joka laidalta, eli erilaisten kuplien näkökulmasta aina myös väärältä laidalta. Kokonaisuuden hahmottaminen ei ole nykyään muodissa, vielä vähemmän sillanrakennus. Mutta tämä on liian helppo selitys. Mistä kaikesta muusta epäluulo riippumatonta mediaa kohtaan kumpuaa?

Rohkenen väittää, että kaikissa asioissa kaikki ääripäät eivät ole yhtä väärässä. Ihmisellä joka haluaa sitoutua vaikkapa YK:n ihmisoikeuksien julistukseen, on perusteltu syy ajatella, että joissakin asioissa toinen ääripää uhkaa huomattavasti enemmän kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon ja ihmisoikeuksien toteutumista maailmassa kuin toinen.

Esimerkiksi uuteen avioliittolakiin liittyvästä keskustelusta olen samaa mieltä kuin ystäväni. Vakaumuksen rinnastaminen synnynnäiseen identiteettiin on kuin kysyisi: Kummasta tulee parempi keitto, perunasta vai tiiliskivestä? Asiat joista puhutaan, eivät kerta kaikkiaan ole yhteismitallisia. Kun yksi puhuu oman uskonsa totuudesta, jolla ei hänen mielestään ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa, ja toinen on joka solullaan asianosainen  voimatta muuttaa olemuksessaan mitään ja kokee perimmäiset ihmisoikeutensa uhatuksi, syntyy pahimmillaan todella pahaa jälkeä.

Toisaalta: jollekin oma vakaumus on luovuttamaton osa hänen ydintään. Miten toisensa poissulkevien vakaumusten ristipaineessa ja epäsuhtaisten kohtaamattomien argumenttien ristitulessa pitäisi elää? Mitä keneltäkin voidaan kulloinkin vaatia?

Olemassa olevat asenteet, ilmiöt ja virtaukset – vastenmieliset ja vaarallisetkaan – eivät lakkaa olemasta, jos ne vaietaan tai ohitetaan. Miten sitten pitäisi toimia? Missä on toimittajan viisasten kivi tässä asiassa?

Mitään muuta en osaa peräänkuuluttaa kuin empatiaa, jatkuvaa yritystä heittäytyä yhä uudelleen toisen asemaan. Toisaalta ajattelen, että keneltäkään ei pidä vaatia empaattista ymmärrystä sille, että joku haluaa riistää häneltä ihmisoikeudet tai ihmisarvon. Jossakin kulkee aina raja.

Sen sijaan itseltäni toimittajana ammattiroolissa rohkenen vaatia loputtomia empatiaharjoituksia, loputonta yritystä ymmärtää kaikkia ja kaikkea eri näkökulmista. Toimittajalta voi vaatia tauotonta pyrkimystä totuuteen ja vastuullista vallankäyttöä. Toimittajalta voi vaatia herkkiä korvia ja rohkeaa sydäntä kohdata ihmiset heidän ehdoillaan, kaikissa suunnissa ja niiden välissä. Kiitosta siitä ei saa kuin ehkä satunnaisesti, mutta toimittaja ei voi ohjautua työssään kiitoksen tai kehujen varassa. Hänen on otettava yhä uudelleen riskejä. Ja aina menee väistämättä jonkun mielestä pieleen. Toimittajan on yhä uudelleen punnittava, pohdittava, uskallettava – ja välillä kaduttava, mikä sopii erityisesti alkavaan paastonaikaan

- Emilia Karhu -

Ylitulkitaanko uskonnon läsnäoloa julkisuudessa?

Kansainvälisissä trendikyselyissä ja megarenditutkimukissa on jo pitkään esiintynyt ajatus henkisyyden noususta. Spiritual tarkoittaa myös hengellisyyttä. Ja yleisemminkin on puhuttu uskontojen merkityksen kasvusta mediassa ja eurooppalaisissa yhteiskunnissa.

Yleisistä hokemista on tapana tulla totuuksia. Senpä vuoksi on virkistävää lukea Bielfeldin yliopiston tutkija Jens Köhrsenin ajatuksia siitä, että uskonnon merkitystä ja roolia julkisessa tilassa on liioiteltu. Vaikka uskonnolliset henkilöt ja yhteisöjen asiat pääsevät julkisuuteen, käsitellään niitä useimmiten vain sekulaarista näkökulmasta, Köhrsen väittää.

Edelleen Köhrsenin on sitä mieltä, että julkisuuden kentästä on tullut uskonnoton, sillä uskontojen sisällölliset (sanomalliset) asiat eivät mediajulkisuutta juuri ylitä. Uskonnollisten yhteisöjen asiat ovat esillä esimerkiksi puhtaasti organisatorista tai taloudellisista syistä ja uskontojen edustajat argumentoivat keskusteluissa yleensä sekulaarein argumentein. Poikkeuksen muodostavat kansalliset tragediat, jolloin uskonto näyttäytyy julkisesti.

Uskontojournalismin kannalta Köhrsenin väite on kiinnostava. Toisaalta uskontoa erityisaiheena käsittelevän journalismin kannalta on sama, puhuuko piispa haastattelussa teologiaa vai kirkon henkilöstöpolitiikan perusteita. Kyseisen piispan haastattelun voi tehdä yhtä hyvin uskontojournalisti tai talousjournalisti. Julkisuuden kannalta haastateltava on piispa ja edustaa taustayhteisöään riippumatta siitä mitä sanoo. Kyse on vähintäänkin symbolisesta läsnäolosta.

Köhrens tuntuu myös edellyttävän suppeaa ja pilttuussaan pysyvää uskonnon määritelmää. Uskontojournalismin kannalta tiukka rajaus ei ole perusteltua, sillä uskonto ulottaa monitahoisen vaikutuksensa ihmisten ja yhteiskuntien elämään määritelmistä riippumatta. On journalistin tehtävä jäsentää tätä vaikutusta edustamansa median yleisölle.

Jens Köhrsenin artikkeli How religious is the public sphere? A critical stance on the debate about public religion and post-secularity ilmestyi pohjoismaisen tieteellisen Acta Sociologica –aikauskirjan tuoreessa numerossa.

Aiheesta lisää täällä (Kotimaa24)

- Olli Seppälä -

Uskontojournalisteille kansainvälinen yhdistys

Uskontojournalistit ovat saaneet oman kansainvälisen yhdistyksen (International Association of Religion Journalists). Perustavassa kokouksessa Italiassa oli paikalla muutama viikko sitten yli 30 toimittajaa eri puolilta maailmaa, erilaisista uskonnollisista taustoista. Yhdistys on ilmeisen tarpeellinen, koska perustamiskokouksen jälkeen mukaan on jo ilmoittautunut yli 400 toimittajaa.

– Kansainvälisesti ajatellen ymmärrämme uskontoja heikosti. Tämän yhdistyksen myötä toimittajilla on nyt kontakteja eri puolille maailmaa ja he voivat tehdä työtä yhdessä, sanoo yhdysvaltalainen toimittaja David Briggs, jonka ideasta yhdistys syntyi.

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää korkealaatuista uskonnoista kertovaa journalismia antamalla koulutusta sekä järjestämällä konferensseja ja keskusteluja. Paikalla olleen espanjalaisen Maria-Paz Lopezin mukaan yhdistys voi myös edistää uskonnosta kertovien toimittajien arvostusta kollegoiden parissa, jotka usein pitävät uskonnoista raportoimista marginaalisena.

Australialainen tuottaja Rachel Kohn toteaa, että uskonto on osatekijänä monissa tämän hetken konflikteissa. Uskontojournalistien tehtävä on hänen mukaansa selventää ongelmia ja ennen kaikkea pitää huolta siitä, etteivät he käytä mediaa niin, että konflikti entisestään pahenisi.

Kansainvälinen uskontojournalistien yhdistys syntyi laatujournalismia edistävän, riippumattoman järjestön International Center for Journalists (ICFJ) uskontojen välistä dialogia edistävän koulutusprojektin myötä. Projektia rahoittaa Yhdysvaltain ulkoministeriö ja uskontojournalistien perustavan kokouksen sponsorina oli Rockefellerin säätiö.

Uskontojournalistien yhdistyksen perustamisesta kertoi Suomessa tiettävästi ensimmäisenä Oulussa ilmestyvä seurakuntalehti Rauhan Tervehdys. Sen lähteenä oli Jerusalem Post.

Lisää Kansainvälisestä uskontojournalistien yhdistyksen perustamisesta täältä

Kansainvälisen uskontojournalistien yhdistyksen Facebook-sivu täällä

- Pirjo Almusa, Olli Seppälä -