Hesari ja jumalan kirjoitusasu

Kesän kiinnostavan uskontojournalistisen keskustelun laittoi tahtomattaan alulle Mikkelin piispa Seppo Häkkinen Facebookissa (3.7.). Hän puuttui vanhaan dilemmaan: kirjoitetaanko Jumala isolla vai jumala pienellä alkukirjaimella? Kimmokkeen piispan postaukselle antoi Hesari.

Häkkinen pohdiskeli tähän tapaan "Kuitenkaan en voi välttyä kysymästä: Onko Jumalan ja Raamatun kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella toimittajien tietämättömyyttä ja oikeinkirjoitustaidon puutetta? Vai onko taustalla ymmärtämättömyys uskontojen merkityksestä, tradition väheksyminen ja uskovien lukijoiden vakaumuksen mitätöinti?”

Samansuuntaisesti jatkoi pohdintaa Kirkko ja kaupungin pääkirjoituksessa (14.7.) Seppo Simola ja kohdisti sanansa myösHesarille: "Minkään iltapäivä- tai päivälehden toimittajalle ei tulisi mieleenkään kirjoittaa sauli niinistöä, allahia, seitsemää veljestä tai satumaata pienellä alkukirjaimella, koska ne ovat erisnimiä, jotka suomen kielessä kirjoitetaan suurella alkukirjaimella (- - -) Tästä huolimatta päivälehden perillisen helsingin sanomien toimittajat kirjoittavat vakavasti otettavaksi tarkoitettuihin juttuihinsa usein Jumala, Raamattu tai Suvivirsi pienellä alkukirjaimella. Samaan sortuvat joskus myös iltasanomien ja iltalehden, ehkä avun, seuran ja muidenkin lehtien toimittajat."

Kotimaa24:n toimittaja Noora Wikman soitti (15.7.) Helsingin Sanomien päätoimittaja Riikka Venäläiselle, ja kysyi Jumalan kirjoitusasua ja siihen mahdollisesti liittyvää ohjeistusta.

Venäläinen vastasi ettei HS:lla ole linjausta tai periaatepäätöstä siitä, että Jumala kirjoitettaisiin pienellä.

"Päinvastoin, kielenhuollon ohjeistuksen mukaan jumaluudet, myös kristinuskon Jumala kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Yleisnimenä jumala kirjoitetaan pienellä", Riikka Venäläinen sanoi Kotimaa24:lle.

"Meille kaikille sattuu joskus kielioppimokia, nämä ovat syystä tai toisesta menneet editoinnista läpi. Lieneekin syytä tarkentaa tätä ohjetta toimittajille."

Hyvä. Toivottavasti Helsingin Sanomissa Jumala on vastaisuudesa suuri ja tarvittaessa pieni. Ainakin uskontojournalismissa on väliä, kuinka sanat kirjoitetaan. - Ja ilman uskontojournalismikin lienee selvä että Raamattu ja Koraani ovat kirjojen nimiä ja ne kirjoitetaan isolla alkukirjaimella.

- Olli Seppälä -

Tuliko Jehovan todistajista uusia vanhoillislestadiolaisia?

Vanhoillislestadiolaisuus oli taannoin median erityisen kiinnostuksen kohde. Joidenkin mielestä liike joutui median hampaisiin ja sitä pureskeltiin kuin laskiämpärin sisältöä läävässä. Liikkeessä sattui ja tapahtui.

Mutta kuka enää muistaa vl-liikettä?  (Hauska ilmaus tuli tutuksi ainakin verkkokeskusteluissa.)

Juuri nyt medialla on luupin alla Jehovan todistajat ja heidän "oikeuskäytäntönsä". Asiaa ovat selvittäneet jopa kaksi ministeriä, okeusministeri Anna-Maija Henriksson ja sisäministeri Päivi Räsänen (katso esim HS.fi).

Jos vanhoillislestadiolaisuuteen liittyi vahva toiseus, niin vielä enemmän toiseutta, outoutta  ja ulkopuolisuutta on suurelle yleisölle tarjolla Jehovan todistajilla, tuolla 1870-luvulla Yhdysvalloissa syntyneellä.

Vl-liike sentään kuului kirkon huomaan ja siinä puhuttiin samasta uskonnosta, kristinuskosta. Heitä on noin 100 000. Jehovan todistajien uskontotieteellinen tai -luokittelullinen status on hieman epävakaampi, ja heitä on huomattavasti vähemmän, noin 18 00.

Uskonnot Suomessa -tietokannassa Jehovan todistajat luokitellaan kristinuskosta vaikutteita saaneeksi uudeksi ja luokittelemattomaksi yhteisöksi. Sallittakoon lainaus:

”Jehovan todistajat kiistävät klassiseen kristinuskon kolminaisuusopin. Heidän mukaansa Jumala on yksi ja jakamaton. He myös käyttävät Jumalasta nimeä Jehova, jota he pitävät Jumalan nimen alkuperäisimpänä hepreankielisenä muotona. Myös Jeesuksen jumaluus kielletään. Jeesus on Jumalan poika, joka oli ennen maanpäällistä elämäänsä olemassa taivaassa arkkienkeli Mikaelina. Jeesus syntyi ihmisenä ja sai jumalaisen voiman vasta, kun Johannes Kastaja kastoi hänet. Pyhä Henki on liikkeen mukaan Jumalan maailmassa vaikuttava voima, ei persoona.”

Kirkon sisällä edellä kerrottu nostaa hiukset pystyyn, mutta sen ulkopuolella ei.

Nyt näyttäisi siltä, että media-avusteinen silmukka kiristyy Jehovan todistajien ympärillä. Mutta se lienee tuttua uskonnollisissa yhteisöissä: ahdinko tiivistää rivejä ja sulkee ovia ja ikkunoita.

- Olli Seppälä -

Kiinnostaako uskontojournalismi myös vapaa-ajattelijoita?

Vapaa-ajattelijain liitto on merkittävä peluri Suomen uskontokentällä ja erityisesti mediassa. Liiton kannanotot ylittävät säännönmukaisesti julkaisukynnyksen jossain netti- tai printtilehdessä.

Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja Petri Karisma pohtii uskontojournalismia blogikirjoituksessaan, joka on myös julkaistu Uskonnoton-lehdessä. Siinä Karisma jakaa median yleismediaan ja erityisalojen mediaan. Hän kirjoittaa:

”Väitän, että Suomessa on hyvinkin toimivaa uskontojournalismia. Se on vain keskittynyt niihin medioihin, joiden erityisalaan se kuuluu. Koska kirkko ei ole enää keskellä kylää, määrittyy uskonnoista uutisointi myös muiden toimijoiden kautta, kuin ainoastaan asiaan vihkiytyneiden. Tämä tuo uutisointiin moniarvoisuutta, eikä kaikki uskontouutisointi ole pelkkää uskonnon mainostamista.”

Karisma pitää hyvinä esimerkkeinä uskontomediasta  Kotimaa-lehteä ja sen yhdessä suurten seurakuntien kanssa ylläpitämää kotimaa24.fi -uutispalvelua.

Karisma – alan miehenä – kiinnittää huomiota myös uskonnon lukutaitoon: 

”Tottakai uskonnon lukutaito on heikkoa niillä, jotka eivät ole kiinnostuneita uskonnosta. Samoin urheilun lukutaito on niillä heikkoa, jotka eivät ole kiinnostuneita urheilusta. Minusta on hienoa, että uskonnosta on tullut vain yksi uutisaihe muiden joukkoon, eikä se hallitse tai määritä uutisia ja niiden sisältöä. Loistojuttu on myös se, että uskonnosta voidaan uutisoida ilmiönä monine näkökulmineen, eikä vain valtionkirkon välittämien tavoitteiden mukaisesti.”

Lue Petri Karisman blogikirjoitus otsikolla Media, uskonto jaurheilu

– Olli Seppälä –

Uskonnot ja konfliktit

Britannian entinen pääministeri Tony Blair väittää ääriuskonnollisten syiden merkityksen kasvavan sodissa ja yhteenotoissa. Alun perin Observer-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa Blair toteaa, että myös terroristitekoihin syyllistyvät yhä useammin henkilöt, jotka väärinkäyttävät uskontoa motiivinaan.

Artikkelissaan hän kertoo myös ylläpitämänsä säätiön Faith Foundationin ja Harvard Divinity Schoolin ylläpitämästä verkkosivustosta (TonyBlaitFaithFaundation). 

Blair toivoo, että se kasvaa maailman johtavaksi uskontoja ja konflikteja koskevaksi sivustoksi.
Blairin Observer-lehdessä julkaistua artikkelia käsitteli The Guardian.

- Mari Teinilä -

Paavi Franciscus on vuoden 2013 uskontouutinen

1. Vuosi 2013 oli hyvä - ainakin mitä tulee uskontouutisiin. Yksi nimi taisi olla ylitse muiden eli Jorge Mario Bergoglio. Kun paavi Benedictus XVI päätti luopua virastaan, alkoi uuden primaatin etsintä. Niin Bergogliosta tuli paavi ja hän otti nimen Franciscus.

Paavin valinta oli iso juttu myös Suomessa. Hämmästyttävän iso, kun ottaa huomioon, että katolilaisia Suomessa on ehkä noin 13 000 eli 6000 vähemmän kuin Jehovan todistajia. Maailmaan laajuisesti katolinen kirkko on hurja vaikuttaja yli 1,1 miljardilla jäsenellään.

2. Suomen omia uskontouutisia viime vuonna olivat ns. Räsäs-kohu elokuussa ja sitä seurannut kirkosta eroaminen (elokuussa ekstraa n. 7000). Sisäministeri Päivi Räsänen (kd) tuntuu olevan ärsytykierteessä eli hänen sanomisiaan luetaan kuin piru Raamattua.

3. Meikäläisiä vuoden uskontouutisia olivat myös vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäiset kipuilut hyväksikäyttötapausten ympärillä. Johanna Hurtigin tutkimus (Taivaan taimet) aiheesta vain lisäsi liikkeen sisäistä tuskaa.

4. Suomen Lähetysseuran päätös siunata lähetystyöhän rekisteröidyssä parisuhteessa elävä miespari oli myös vuoden ehdottomasti tärkein uskontouutinen. Ja mahdollisesti myös pitkäkestoisin. Se oli hyvä uutinen monille, mutta samalla se paljasti kirkon sisäisen hajaannuksen syvyyden suhtautumisessa seksuaalivähemmistöihin.

5. Yle ykkösen (kirkon tiedotuskeskuksen tuottamassa) Horisontti-ohjelmassa (27.12.) Helsingin Sanomien eläkkeellä olevan päätoimittaja Reetta Meriläinen nosti vuoden uskontouutiseksi kirjasuomennoksen, nimittäin Eric Metaxaxin Bonhoeffer – pastori, marttyyti, näkijä, vakoojan. Kiinnostava valinta.

Uskonnosta kirjoittavien uutistoimittajien yhdistyksen (Religion Newswriters Association) jäsenet ovat myös listanneet vuoden 2013 uskontouutisia. Niitä olivat muun muassa (ykkösenä) paavi Franciscuksen valinta, paavi Benedictus XVI ero, Nelson Mandelan kuolema, USA:n korkeimman oikeuden päätös sallia samaa sukupuolta olevien avioliitto Kaliforniassa sekä tutkimustulos, jonka mukaan yli 20 prosenttia Yhdysvaltain juutalaisista ei harjoita uskontoaan.

Lue koko RNA:n lista

Ison Veden takana myös nettilehti Huffington Post listasi vuoden 2013 uskontouutiset. Tältä lista näytti käänteisessä järjestyksessä:

10. Paavi Benedictus XVI eroaa

9. Seksuaalivähemmistöt saavat jalansijaa

8. Mielenterveysongelmat kirkossa

7. Sikhit taistelevat ennakkoluuloja vastaan USA:ssa

6. Juutalaisyhteisö määrittelee itseään

5. Naiset uskonnossa

4. Uskonnottomat organisoituvat

3. Kristittyjen vaino Lähi-idässä

2. Malala haastaa Talibanin

1. Paavi Franciscus

Lue HuffPostin lista

- Olli Seppälä -

Lue myös
Lestadiolaisuus on vuoden 2012 uskontouutinen
25 vuoden 2012 uskontojuttua
Mikä on vuoden uskontouutinen 2011?

Uskonnollisilla yhteisöillä erilaisia toiveita ja keinoja suhteessa mediaan

Suomen Uskontotieteellisen Seuran jatkokoulutusseminaari järjesti Turun yliopistolla 12.12.2013 paneelikeskustelun, jossa käsiteltiin uskonnon, uskontotieteen ja median suhdetta. Sirkkalan kampuksella järjestetyssä tilaisuudessa pohdittiin muun muassa erilaisten uskonnollisten yhteisöjen keinoja toimia suhteessa mediaan.

Paneeliin osallistui tutkijoita sekä uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Uskontotieteen dosentit Teemu Taira Turun yliopistosta ja Tuomas Martikainen Åbo Akademista, mediatutkimuksen dosentti Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta, kasvatuksen teologi Kari Kanala Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä, pastori Ari Vehosmaa Uusipesula-seurakunnasta sekä Suomen Buddhalaisen unionin edustaja Ari Vuokko toivat keskusteluun omat, erilaiset lähtökohtansa. Mediasuhde avautui näin uskonnon asiantuntijoiden näkökulmasta. Aikataulunmuutoksien vuoksi paneelissa ei tällä kertaa ollut tiedotusvälineiden edustajaa.

Keskustelussa nostettiin esiin uskontojen ja yhteisöjen monia erilaisia suhtautumistapoja mediaan. Kanalan kommenteissa kirkon suhtautuminen median käyttöön näyttäytyi varsin positiivisessa valossa. Evankelis-luterilaisen kirkon keinot medianhallintaan ovat moninaiset. Kirkko on mainostoimistoyhteistöineen ja pelkästään tiedottamiseen keskittyneen henkilöstön koon suhteen melkoinen poikkeus uskonnollisten yhteisöjen joukossa. Kanalan mukaan kirkon pitäisi puhua tämän päivän kieltä. Tie näkyvyyden saavuttamiseksi on markkinoinnissa.

Sumiala totesi, että elämme huomiotaloudessa, minkä hän näkee myös ongelmallisena. Kilpailu ja tarve myydä synnyttävät tilanteen, jossa toimittajien täytyy tuottaa nopealla tahdilla sisältöjä. Yksityiskohdat ja erityisyydet jäävät tällöin huomiotta. Jos uskonnolliset yhteisöt lähtevät mukaan huomiotalouden logiikkaan, menettävätkö ne tällöin ominaislaatuaan? Mikä erottaa tällöin kirkon läpikotaisin kapitalistisesta maailmasta? Kanalan mukaan sisältö on tärkein, jolloin keinot voivat olla moninaiset. Yhteisöt eivät menetä ominaislaatuaan, sillä muoto on aina joustava. Martikaisen mukaan ne uskonnolliset yhteisöt, joiden asiat ovat hyvin, jäävät usein huomiotta mediassa. Hyvät uutiset eivät ole uutisia.

Vankan kansallisen aseman ohella evankelis-luterilaisen kirkon edustajat ovat esillä julkisuudessa paljon. Kanalan mukaan näkyvyydellä on myös negatiivisia seurauksia ja uutisten linkittymisestä sekä yhdistelystä voi seurata ei-toivottuja tulkintoja. Tällöin esimerkiksi arkkipiispan julkiset ulostulot ovat erittäin kriittisen tarkastelun kohteena. Kun uutiset henkilöstömenojen karsimisesta ja tiettyjen kirkkorakennusten säilyttämisestä toisaalla yhdistetään, viestiksi muodostuu: kirkkorakennukset ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.

Pienemmillä uskonnollisilla yhteisöillä taloudellisia ja sosiaalisia resursseja on vähemmän, ja ellei yhteisöä käsitellä jonkin skandaalin yhteydessä, mediahuomion eteen täytyy tehdä töitä. Kanala neuvoi pienempiä yhteisöjä hyödyntämään esimerkiksi sosiaalista mediaa. Taira taas korosti henkilöiden välisten kontaktien tärkeyttä.

Itse myös kristillisessä mediassa toimittajana työskennelleen Vehosmaan kanta uskonnon ja median suhteeseen oli kriittinen. Hänestä erityisesti uskontoon erikoistunut ja uskonnollisiin yhteisöihin perehtyneempi toimittajakunta olisi tervetullutta. Vuokko taas koki, että se etteivät toimittajat tunne uskonnollisia yhteisöjä, voi olla hyväkin asia, koska tällöin he eivät pyri tuomaan läpi omia näkemyksiään. Vehosmaalta löytyi myös ymmärrystä hankaloituvassa työtilanteessa eläviä toimittajia kohtaan, joiden työtehtävät ovat usein hyvin laaja-alaisia. Vastuu oikeanlaisen kuvan muodostumisesta ei olekaan Vehosmaan mukaan pelkästään toimittajilla, vaan yhteisöjen pitäisi tiedottaa aktiivisesti myös itse.

Vehosmaa nosti esiin myös sen, miten kaikki eivät välttämättä ole median käyttäjinä samalla viivalla. Jokaisella ei välttämättä ole taitoja käyttää vaikkapa tietokonetta tai sosiaalista mediaa. Tällaisten henkilöiden kosketus mediaan on ohut. Samanhenkisesti Vuokko huomautti, miten eri kokoluokan haasteita toisistaan poikkeavilla uskonnollisilla yhteisöillä on. Suomen Vietnamilaisten Buddhalaisten yhdistyksellä suurin ongelma on suomenkielen hallinta. Martikainen taas totesi, että Suomessa kasvaa selkeästi artikuloiva ja sosiaalista mediaa taitavasti käyttävä maahanmuuttajataustaisten nuorten sukupolvi.

Kaikki yhteisöt eivät myöskään hae näkyvyyttä. Kun Vehosmaa totesi yhteisön olevan olemassa vain, jos se on näkyvillä, kysyi Taira, että liittyykö tämä lähetysuskontojen teologisiin lähtökohtiin? Vuokon mukaan vietnaminbuddhalaiset eivät ole esimerkiksi kiinnostuneita mediastrategioiden luomisesta. Monissa yhteisöissä vähäinen medianäkyvyys voidaan kokea positiivisena asiana.

Martikainen valotti omilla kokemuksillaan sitä, kuinka media saattaa käyttää asiantuntijoita yksittäisten tietojen, kuten muslimien määrän, tietopankkeina. Toisaalta laajempi asiantuntijuus ja tutkimustulokset eivät nopeassa ja ytimekkäässä tiedonvälityksessä käänny välttämättä helposti selkokielelle. Myös media haluaa suosia sellaisia tutkijoita, joiden ulosanti on ymmärrettävä.

Asemansa puolesta evankelis-luterilaiselta kirkolta odotetaan erilaisten kriisien yhteydessä nopeaa ja oikeanlaista reagointia. Taira nostaa reagoinnin YLEn Homoiltaan esimerkiksi siitä, miten kirkon medianhallinta epäonnistui täydellisesti. Kanala oli samaa mieltä, mutta kertoo kirkon ottaneen tapauksesta opiksi, mainiten esimerkkinä arkkipiispa Kari Mäkisen nopean vastauksen Älä alistu -kampanjan aiheuttamaan kohuun. Mäkinen irtisanoutui kampanjan tavoitteista täysin todeten, ettei homovastaisuudella ole sijaa kirkossa.

Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat moniäänisiä, ja Martikainen nosti esiin sen, miten toimittajien tulisi valita kriittisemmin ne henkilöt, jotka edustavat koko yhteisöä. Toistuvasti saman henkilön esittäminen yhteisön äänenä luo yksipuolisia mielikuvia. Taira mainitsi Iso-Britanniassa järjestetyn seminaarin, jossa läsnä oli kahden eri muslimijärjestöjen edustajia, jotka alkoivat kiistellä siitä, kumpi järjestö saa edustaa muslimeja. Tällaisissa tilanteissa etenkin toimittajilla olisi mahdollisuus nostaa esiin yhteisöjen moniäänisyyttä. Lisäksi Taira kritisoi uskontojen esittämistapaa, jossa ne pelkistetään oppijärjestelmiksi, sen sijaan että tutustuttaisiin uskontojen arkeen.

Mediajulkisuus on uskonnollisille yhteisöille mahdollisuus, mutta myös riski. Siinä missä evankelis-luterilaiselle kirkolle mediayhteistyö ja julkisuus ovat arkipäivää, moni uskonnollinen yhteisö pysyttelee tietoisesti poissa julkisuudesta. Huolimatta siitä miten huolellisesti yhteistyötä median kanssa suunnitellaan, ei todellisuudessa uutisten vaikutuksia tai niiden muuttumista julkaisun jälkeen pysty kukaan kontrolloimaan. Kerran sanottu on vapaata riistaa uudelleen välitettäväksi, muokattavaksi, yhdisteltäväksi ja asiayhteydestä irrotettavaksi. Tästä huolimatta median ja uskonnon suhde ei ole toimimaton tai tuomittu, se vain vaatii osaamista niin median kuin yhteisöjenkin edustajilta.

­– Anna Haapalainen, Riina Keto-Tokoi, Jere Kyyrö,

Teemu T. Mantsinen, Tuomas Äystö –

Kirjoittajat ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa

Tarvitseeko media uskontotiedettä?

Koska olen uskontotieteilijä ja toimittaja, vastaan tietenkin kyllä. Kaikkien alojen asiantuntijoilla on taipumus ajatella, että juuri heidän alastaan kirjoitetaan lehdissä ihan mitä sattuu.

Uskontojournalismin suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, että kirjoitetaan ihan mitä sattuu, vaan se, että kirjoitetaan liian vähän.

Haastattelin syksyllä pappi ja freelance-valokuvaaja Matti Pirhosta, joka on perustanut Facebookiin mainion Iltakirkko-uutisparodian. Hän huomautti, että vaikka suurempi osa suomalaisista rukoilee päivittäin kuin penkkiurheilee, vain jälkimmäisiä varten on sanomalehdissä oma osasto. En ajattele, että uskonnolle pitäisi olla omat sivut, mutta toivoisin, että erilaiset uskonnolliset ilmiöt näkyisivät nykyistä enemmän jo olemassa olevilla osastoilla.

Toimittajilla ei ole kykyä tunnistaa uskontoa siellä, missä sillä on merkitystä, ja toisaalta uskonnon merkitys nähdään korostuneena siellä, missä se saattaa olla melko pinnallinen.

Tällaisesta uskontosokeudesta on helppo keksiä esimerkkejä. Uskontotieteilijän näkökulmasta on hämmentävää, kuinka esimerkiksi uushenkisiä virtauksia käsitellään naistenlehdissä lähes yksin terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmista. Samaan aikaan Helsingin keskustan suositulle joogasalille on hipsinyt tarjoamaan palveluitaan ”näkijä”.

Yle Puheen Iltapäivän Hoidossa-juttusarjassa on syksyn aikana kerrottu muun muassa ”sielukartoituksesta” sekä kivistä, jotka hoitavat ”taskussa, rintsikoissa tai vaikka takan päällä”. Siinä, että vaihtoehtohoidoista kerrotaan, ei ole mitään pahaa. Olisi kuitenkin hyvä, jos ne tunnistettaisiin uskonnollisiksi ilmiöiksi sen sijaan, että ne nähdään vaihtoehtona lääketieteelle.

Näissä jutuissa kerrotaan uskonnollisista ilmiöistä ymmärtämättä sitä itse. Jutuissa kuvattu uskonnollisuus on vierasta meille, jotka ymmärrämme uskonnon ensisijaisesti yksijumalaisena kirjauskontona.

Toinen ääripää ovat sellaiset jutut, joissa puhutaan uskonnosta, muttei oikeastaan tiedetä itsekään, mitä sillä tarkoitetaan.

Me Naiset kertoi syyskuussa ”eheytyneestä” miehestä, joka elää nykyään heteroavioliitossa. Jutussa mainitaan sivumennen, että tapahtumiin liittyi uskoontulo, muttei pohdita, minkälainen uskonnollisuus houkuttelee näin radikaaliin elämänmuutokseen.

Uutisissa uskontoa käytetään selittämään erilaisia konflikteja, mutta vain harvoin analysoidaan uskonnon todellista merkitystä. Lukisin mielelläni esimerkiksi jutun, jossa pohdittaisiin, mikä merkitys lahkomaisella uskonnollisuudella on vanhoillislestadiolaisten parissa paljastuneissa hyväksikäyttötapauksissa. Mitä kauemmas tutusta mennään, sitä hankalammaksi tällaisen analyysin tekeminen käy. Ulkomaan uutisissa ”islamismi” riittää selittämään minkä tahansa muutoin järjelle käsittämättömän väkivaltaisuuden.

En väitä, ettei taitava yleistoimittaja voisi kirjoittaa kiinnostavan uskontoa käsittelevän jutun. Tällaisesta hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Kuukausiliitteen juttu Koivuniemen diplomi-insinöörilahkosta ja samassa lehdessä julkaistu gonzoilu, jossa homotoimittaja soluttautui Aslanin eheytysleirille. Uskontoaiheita riittäisi kuitenkin paljon enemmän, jos niitä kaivamassa olisi isompi joukko toimittajia.

Tähän kaikkeen media tarvitsee uskontotiedettä ja aiheeseen erikoistuneita toimittajia: tunnistamaan uskonto, selittämään ja taustoittamaan uskontoihin liittyviä uutisia sekä tietenkin löytämään juttuaiheita.

Uskontotoimittajiakin on, mutta he työskentelevät yleensä erilaisissa kristillisissä lehdissä. Myös minä olen kirjoittanut suurimman osan jutuistani seurakuntalehtiin. Olen iloinen siitä, että uskonnolliset, ei-kirkolliset ilmiöt kiinnostavat kirkollisia lehtiä, mutta saisivat ne kiinnostaa muitakin.

- Tuija Pyhäranta -

vapaa toimittaja