Islam on vuoden 2015 uskontouutinen

Vuoden 2015 uutisissa on uskonto ollut läsnä monin tavoin, ja aivan erityisesti islam. Islamista on keskusteltu niin Helsingin suurmoskeijahankkeen yhtyedessä kuin Isisin ja Pariisin terrori-iskujen yhtyedessä. Puhumattakaan pakolaisista.

Kotimaa ja Kotimaa24 kysyivät toimittajilta eri medioista ja eri puolta maata ehdotusta vuoden uskontouutiseksi. Miltei kaikista vastauksista nousi esiin islam - tavalla tai toisella.

Yle Savon toimittajan Pekka Niiranen tiivisti vuoden uskontouutisen yhdellä sanalla: islam.

– Se sisältää niin turvapaikanhakijat, ISIS-terroristit kuin suurmoskeijankin – ja paljon enemmän. Islamiin liittyviä asioita tarkastellaan päinvastaisista ja hyvistä yrityksistä huolimatta yhä varsin stereotyyppisesti, mutta siihen ovat suurelta osin syynä uskontoa väärinkäyttävät ja väkivaltaan turvautuvat islamistit, Niiranen sanoo.

Aamulehden vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen nosti vuoden uskontouutiseksi Ranskan terrori-iskut.

Karjalaisen kulttuuritoimituksen esimies Kimmo Nevalainen pitää vuoden uskontouutisena hämmennystä islamista.

Kirkko ja kaupungin toimittaja Juhani Huttunen nostaa Helsingin suurmoskeijan vuoden uskontouutiseksi, sillä suurmoskeijahanke tarjoaa hänen mielestään "Suomen maaperälle kiinnittyvän perspektiivin koko laajaan Lähi-idästä lähteneeseen monimutkaiseen tilanteeseen, jossa on Pariisin terrori-iskujen perusteella aivan ilmeistä konfliktin tuntua".

 Lue Kotimaa24:n juttu Vuoden uskontouutinen on islam 

- Olli Seppälä -

Katso myös:
Isis on vuoden 2014 uskontouutinen
Paavi Franciscus on vuoden 2013 uskontouutinen
Lestadiolaisuus on vuoden 2012 uskontouutinen

Journalisti uskomusten palveluksessa?

Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Renny Jokelin sohaisi kautensa aluksi  ay-muurahaispesään, toteamalla, että Journalistiliiton jäseneksi pääsee kuka tahansa (lue Aikalainen).

Lohkaisu synnytti keskustelun liiton jäsenyydestä, mutta myös uskontojournalismia sivuavan keskustelun. Jokelin nimittäin tuli sanoneeksi: – Millainen journalisti on henkilö, joka ”journalistisia elementtejä” harjoittaen työskentelee seurakunnissa – kenen asiaa hän ajaa siteeratessaan pari tuhatta vuotta vanhaa tarinakokoelmaa? Kaikella kunnioituksella – ihan täyttä huuhaata.

Ei ihme, että seurakuntien palveluksessa olevat tiedottajat ja toimittajat älähtivät.

Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen riensi puolustamaan liiton jäseniä, myös seurakunnissa työskenteleviä: ”…tämä tarkoittanee seurakuntien tiedottajia? Yhtä mielekästä olisi kysyä, millainen journalisti on uskovainen henkilö, joka työskentelee toimittaja-tittelillä jossakin kirkollisessa julkaisussa. Näitä julkaisuja on Suomessa paljon, ja näitä toimittajia on ollut paljon Journalistiliiton jäseninä jo kauan ennen uusia jäsenlinjauksiamme. Meidän asiamme ei ole julistaa heidän uskomuksiaan oikeiksi tai vääriksi. Emme määrittele jäsenkriteereissämme sitä, millaisen maailmankuvan inspiroimana journalismia pitää tehdä ja mistä aihepiireistä. Jos näin toimisimme, samalla periaatteella voisimme rajata pois esimerkiksi puoluelehtien toimittajat. Hekin joutuvat usein tekemään työtään tietyn aatteen pohjalta.”

Eikä keskustelu tähän jäänyt. Aiheen synnyttämiä puheenvuoroja ovat muun muassa kolme blogikirjoitusta Kotimaa24:ssä:

Johannes Ijäs suhtautuu Niemisen kommenttiin oudoksuen: ”Kun Journalistiliiton puheenjohtaja laskee kynästään tällaista, se jo vähän viiltää. Kyseessä on maton veto jalkojen alta, ammatti-identiteetin loukkaus. Eikö Journalistiliiton puheenjohtajan pitäisi puolustaa toimittajiaan JA/ELI ennen kaikkea ja yli kaiken journalismia. Jos ei itse jaksa uskoa, voisiko edes yrittää sanoa, että seurakuntalehdissä tai puoluelehdissäkin yritetään elää Journalistin ohjeiden mukaan. Ei kai niihin muutoin olisi sitouduttu.”

Heikki Palmu kysyy onko Kirkko ja kaupungin toimittaja journalisti vai propagandisti.

Juhani Huttunen (Kirkko ja kaupungin toimittaja) pohtii huhaa-journalismia.

Syntyneen keskustelun voi nähdä eräänlaisena yrityksenä piirtää paitsi journalismin, myös uskontojournalismin rajoja. Historiallisista syistä johtuen merkittävän osan suomalaisesta uskontojournalismista tekevät kirkollisten ja kristillisten lehtien toimittajat. Luonnollisesti heidän medioittensa näkökulmat ja painotukset vaihtelevat, kuten muillakin elämänaloilla toimivien medioiden.

- Olli Seppälä -

Intimiteetin rajalla

[Hannu Kuosmanen:] Uskonto ja seksi ovat viime viikkojen keskusteluissa nousseet mielenkiintoisella tavalla esille uskontojournalismin näkökulmasta.

Keskustelun aloitti kolumnisti  Jukka Relander (vihr.) kirjoituksessaan Etelä-Saimaa lehdessä väittäessään, että papit puhuvat mieluummin seksistä kuin kirkon opista. Relander jatkoi teemaa yhdessä arkkipiispa Kari Mäkisen kanssa mediatapaamisessa, jossa julkistettiin kirkon Facebook sivu. Teemaa sivusi myös toimittaja Juhani Huttunen Kotimaa24 blogissaan.

En nyt kertaa käytyä keskustelu kuin siltä osin, mitä Mäkinen ja Relander uutisjutun mukaan mietiskelivät: ”Mäkinen ja Relander pohtivat luontevaa kieltä, millä Jumalasta voisi puhua. Suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous ja vaikeneminen eikä uskosta siksi puhuta kuin autonrenkaista.”

On hyvä erottaa, mistä julkisuudessa ja erityisesti journalismissa puhutaan, kun puhutaan uskonnollisuudesta. Toisaalla on kirkko, kirkon hallinto, kirkkopolitiikka, kirkon opinkappaleet, teologia. Toisaalla on uskon kieli, salattu Jumala, henkilökohtainen suhde uskoon ja Jumalaan.

En nyt puhu kirkollisesta journalismista, kirkosta kirjoittamisesta. Siinä pelaavat samat journalismin lainalaisuudet kuin minkä tahansa organisaation asioita käsiteltäessä. Siitä voi puhua kuin autonrenkaista ja pitääkin puhua.

Kun siirrytään pois reaalimaailmasta uskon alueelle, ollaankin jo liukkaammalla alustalla, siellä ei välttämättä edes nastarenkaat pidä. Ja kun siihen otetaan Relanderin ulottuvuus eli seksi, ollaan jo mustalla jäällä.

Usko ja seksi eivät kuitenkaan ole niin kaukaa haettu rinnastus kuin luulisi. Itse asiassa siinä puhutaan hyvin samanlaisista mekanismeista.

Kerrataan vähän. Muinoin 1980-luvulla pohdimme Kotimaan toimituksessa suhtautumista silloin kovasti nousussa olleisiin julkisiin henkilökohtaisiin todistuksiin uskoon tulosta. Kotimaa tunnetusti suhtautui tähän juttutyyppiin pidättyvästi, toki niitäkin jonkin verran julkaistiin. Perustelu varovaisuuteen oli, että niissä – kuten henkilökohtaisen uskon alueella muutenkin - liikutaan ihmisen kaikkein intiimeimpään ja henkilökohtaisimpaan elämään liittyvällä alueella.

Silloinen edesmennyt esimieheni, journalistina suuresti arvostamani päätoimittaja  Erkki Kario esitteli näkemystään visuaalisesti, kärjellään seisovalla intimiteettikolmiolla. Kolmio kuvasi ihmisen suhtautumista oman itsensä ulkopuolella olevaan maailmaan.

Se meni niin, että ensin on maailma, sitten Suomi, kotikunta, työ, sukulaiset, koti, perhe, minä itse. Ja kolmion kapeassa ja terävässä kärjessä ovat seksuaalisuus ja jumalasuhde.

Ylhäällä, kolmion leveimmällä sivulla ei ole juuri pidäkkeitä sen suhteen, mitä puhumme itsestämme ja maailman asioista. Melkein yhtä väljää suhtautuminen on kun tullaan alaspäin, Suomen kautta kohti työpaikkaa ja omia naapureita. Kolmion tällä mukavuusalueella ajatusten vaihto ihmisten kanssa liikkuu sujuvasti yleisellä tasolla.

Kun kolmiossa siirrytään kodin ja perheen alueelle, alkaa elinpiiri ja julkisuus supistua. Naapureille ei enää koiloteta kaikkia päivän tapahtumia, ei varsinkaan negatiivisia. Toki voidaan vitsailla, että taas tulee anoppi kylään ja vaimo taas motkottaa, mutta siihen se jää.

Mitä enemmän siirrytään kolmion kärkeen, sitä henkilökohtaisimmiksi asiat käyvät ja small talk katoaa.  Ja siellä, aivan kolmion kärjessä ovat siis seksuaalisuus ja usko, molemmat. Mikä tarkoittaa sitä, että yhtä vähän kun kaverille kerrotaan lenkkisaunassa, että nyt ei kuule onnistunut vaimon kanssa viime yönä edes viagralla, niin yhtä vaikeaa ja intiimiä on kertoa työkaverille, miten jumalasuhteen laita oikein on. Puhumattakaan siitä, että näillä asioilla elämöitäisiin julkisuudessa.

Siis kun Mäkinen ja Relander toteavat, että suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous, ei se ihan pelkästään sitä ole. Se on enemmänkin luontaista itsesuojelua – oman itsensä kaikkein syvimmän ja intiimimmän olemuksen varjelemista. Sillä sillä alueella ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Mikään ei voi ihmistä pahemmin loukata kuin epäily seksuaalisesta kyvyttömyydestä tai uskon riittämättömyydestä ja väärin uskomisesta.

Mitä tällä sitten on tekemistä uskontojournalismin kanssa? Intimiteettikolmiosta löytyy suora vastaus siihen, miksi viime aikoina näyttää siltä, että kirkossa keskustellaan enemmän seksistä kuin uskosta. Kuten Relander sanoo: ”Seksistähän puhuvat kaikki. Kuten nyt vaikka homoliitoista, avioseksistä, sitä edeltävästä kohkaamisesta ja sen sellaisista. Seksi ei enää ole mikään tabu. Uskonto on.”

Perinteisessä journalismissa on vältelty ihmisen henkilökohtaiselle alueelle menevää repostelua, ellei sillä ole merkittävää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Intimiteettisuoja ja yksityiselämän loukkaaminen on tarkoin rajattu.

Seksin osalta rajat ovat kuitenkin nopeasti hämärtyneet. Salarakkaista, intiimitekstareista, implanttimisseistä, BB-talojen sänkysählystä, julkkisten ja poliitikkojen avio-ongelmista on tullut raakaa kauppatavaraa. Sitä myydään ja ostetaan, usein molempien osapuolien suostumuksella.

Rajat ovat liudentuneet myös henkilökohtaisella tasolla. Netissä voi jo omat seksiongelmansa tunnustaa ja hakea vertaisverkon tukea, nimellä tai nimimerkillä.

Seksi ei siis ole journalismissa todellakaan mikään tabu. Siitä on ihan hyväksyttävää puhua.

Mutta usko, se näyttää edelleenkin olevan siellä intimiteettikolmion kärjessä. Edelleenkin me vaivaudumme, jos tätä pintaa raaputetaan liian syvältä. Juhani Huttunen kiteytti sen oivallisesti K24 blogissaan 19.11.

”Mielestäni intiimi teksti menettää viattomuutensa, jos siitä tehdään kaikille avoin. Sillä hetkellä, kun siitä tehdään julkinen, se lakkaa olemasta persoonallinen minun viestini sinulle, rakkaimmalleni.”

Tai kuten arkkipiispa Mäkinen sanoo:

”Jumalasta on puhuttava, mutta puhuminen ei aina ole helppoa. Puheessa tullaan myös nöyrän vaikenemisen rajalle. Terveeseen elämään kuuluu kokemus Pyhän läsnäolosta.”

Se vaara kuitenkin on olemassa, että myös uskon osalta kärjellään seisova intimiteettikolmio pyörähtää ainakin kyljelleen. Kun Erkki Kario kolmiotaan esitteli, ei ollut nettiä. ei facebookia, ei Kotimaa24-sivustoja, ei klikkausjournalismia, ei blogisteja.

Nyt kaikesta on tullut julkista. Jokaisella on mahdollisuus saada asiansa julkisuuteen ilman journalismin portinvartijoita. Jopa niin, että moni nettisivujen blogisti kuvittelee itsensä jo ammattitoimittajaksi. Rajat ja estot ovat kadonneet. Parhaimmillaan kehitys on loistavaa demokraatista tajunnan laajennusta, pahimmillaan iljettävää törkyä, pahan lietsontaa, valejournalismia.

Uskontojournalismin osalta kysymys kuuluukin, halutaanko usko pitää edelleenkin intimiteettikolmion kärjessä, salattuna, henkilökohtaisena, viattomana. Vai olisiko toinen ääripää se, että joku päivä tässä maassa alkaisi ilmestyä uskon Seiska, uskontopornon äänenkannattaja. Ihan niin pitkällä ei vielä taideta olla, vaikka BB-talossa jo vietetään on-line jumalanpalvelusta.

Uskontojournalismin toinen kysymys kuuluukin, haluaako kirkko kulkea tässä asiassa ajopuuna ajan virrassa ja hylätä sen, missä suomalainen uskonnollisuus on ollut vahvimmillaan. Vai haluaisiko se viestittää keskellä tätä kaikkea heti ja on-line julkisuutta, että julkisuus voi olla jotain ihan muuta. Että uskon syvin olemus ei olekaan huutaa omaa totuuttaan ääni käheänä muiden susien laumassa nettipalstoilla.

Voisiko uskon viesti todella olla esimerkiksi sitä, että kaikkea ei tarvitse repiä otsikoihin. Että meillä on jotain, mikä on salattua, pyhää, henkilökohtaista, muille kuulumatonta. Jotain jonka selittämiseen sanat eivät riitä.

Antaa pappien siis puhua vaikka seksistä jos siitä on puute, kunhan tärkein ei unohdu; yksin täältä on viimein lähdettävä, kohdattava Jumalansa yksin ilman julkisuutta. Sitä varten usko ja kirkko ovat viime kädessä olemassa, kuoleman yli kantamassa.

Eikä sitä kokemusta voi jakaa Facebookissa.

- Hannu Kuosmanen -

vapaa eläkeläinen, entinen tiedotuspäällikkö ja mm. Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja