Presidentinvaalit ovat uskontojournalismin juhlaa. Elämme juuri nyt sellaista aikaa, jolloin arvojohtajiksi pyrkiviltä sopii taas kysyä, uskooko hän Jumalaan, kuuluuko kirkkoon. Esimerkiksi tämän aamun (27.1.) Helsingin Sanomissa kysyttiin Pekka Haavistolta ja Sauli Niinistöltä muun maussa edellä mainittuja asioita. Haavisto vastasi näin: ”En kuulu. Erosin koulun uskonnonopetuksen takia, koin että siinä oli puutteita lukiossa. Uskon, että korkeampi voima on olemassa.” Niinistö puolestaan oli lyhytsanaisempi: ”Kuulun. Uskon.”
Samat kysymykset ja vastaukset ehdokkailta kysyttiin eri yhteyksissä jo ensimmäisellä kierroksella. Esimerkiksi Kotimaasta (19.1.) löytyy laajempi ehdokkaiden kirkkosuhteen kysely.
Vielä yksityiskohtaisemmin uskonasioita eli suoraan uskosta Jeesukseen kyseltiin toisen kerroksen ehdokkailta Radio Deissä (26.1.) Haavisto sanoi suoremmin kuin Hesarissa yllä, että uskoo Jumalaan, mutta ettei ole varma, onko se kirkossa saarnattava Jumala. Haavisto luonnehti itseään agnostikoksi. Niinistö puolestaan sanoi uskovansa, että Jeesus on Jumalan Poika, ja että usko ja rukous tulevat herkemmin mieleen kun on hankalaa.
Kysymys Jeesuksesta ei ollut ensi kertaa presidentinvaalissa esillä. Vuonna 1994 Elisabeth Rehnin sanotaan kompastuneen, kun vastasi, että ei ole varma Jeesuksen historiallisuudesta. Martti Ahtisaari sen sijaan uskoi Jeesuksen olleen historiallinen henkilö. ”Jeesus ratkaisi vaalin”, hehkuttivat innokkaimmat. Vaan tuskinpa sentään, kyllä siihen annettuja ääniä tarvittiin.
[Olli Seppälä:] Valtaosa suomalaisesta uskontojournalismista käsittelee luterilaista kirkkoa, mikä ei ole yllätys, sillä valtakirkkoon (huom. sanavalinta) kuului vuoden 2011 lopussa ennakkotiedon mukaan 77,3 prosenttia suomalaista.
Viime syksynä Kirkon tiedotuskeskus (KT) teetti analyysin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mediajulkisuuden määrästä ja laadusta kahden kuukauden seurantajaksolta syys-lokakuulta.
Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta kirjoitettiin toimituksellisessa sekä sosiaalisessa mediassa seurantajaksolla yhteensä 1033 kertaa. Näistä noin 60 prosenttia julkaistiin toimituksellisessa mediassa. Valtaosa, 84 prosenttia, kirkkoa koskevasta uutisoinnista oli sävyltään neutraalia. Kielteistä uutisointia oli koko julkisuusmäärästä 13 prosenttia.
Kielteisen julkisuuden osuus kokonaisjulkisuudesta ei KT:n tiedotteen mukaan poikkea muiden organisaatioiden kielteisen julkisuuden osuudesta. Eniten kriittistä julkisuutta löytyi kirkon talouteen liittyvistä kirjoituksista.
Vain 3 prosenttia uutisoinnista tulkittiin myönteisiksi.
Aiheittain tarkasteltuna julkisuuden painopiste oli kirkon hallinnossa ja taloudessa. Aihe muodosti noin kolmanneksen seurantajakson tuomasta julkisuudesta. Lähestyvä Kuopion piispanvaali ja kirkon budjetin rakentaminen osuivat seurattavaan jaksoon ja toivat mediaosumia uutisointiin.
Seurantajaksolla yksittäisistä medioista eniten kirkollisista aiheista uutisoivat YLE.fi -verkkosivusto, Savon Sanomat, Turun Sanomat ja näiden verkkolehdet. Kriittisimmin suhtautuivat Satakunnan kansa, Lapin Kansa ja Hufvudstadsbladet.
Yksi analyysin tuloksista oli myös se, että verkossa, (mukaan lukien blogit), kirkkoa ei käsitelty juurikaan kriittisemmin kuin muutenkaan mediassa. Verkkokeskustelut on arvatenkin sitten toinen asia.
Huomioarvoista on myös, että seurantajaksolla KT lähetti kaikkiaan 61 mediatiedotetta. Näistä 15 prosenttia käytettiin seurannassa olleiden medioiden lähteenä.
Niin sanottu ”kristillinen media” ei ollut mukana seurannassa, vaikka sekin on olennainen osa uskontojournalismia (omista lähtökohdistaan tosin).
- Olli Seppälä -
Oheinen teksti pohjaa Kirkon tiedotuskeskuksen lähettämään tiedotteeseen, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä
[Olli Seppälä:] Mikä oli vuoden 2011 uskontouutinen? Oliko se Oslon joukkosurma ja Breivikin tekonsa taustoiksi antamat uskonnolliset lausunnot? Vai oliko jokin paavin lausunto? Katolisen kirkon pedofiliatragedia? Voisiko Suomessa vuoden uskontouutinen olla keskustelu homoseksuaalisuudesta?
Kotimaa24 kysyi asiaa Helsingin Sanomien ja Ilkan päätoimittajilta. Sekä Mikael Pentikäinen että Matti Kalliokoski antoivat saman vastauksen: arabikevät.
”Se lisää islamin voimaa diktaattoreiden kustannuksella arabimaissa ja sitä kautta maailmanpolitiikassa. Aika näyttää voittaako maltillinen islam vai joku muu”, Pentikäinen perusteli.
Kalliokosken perustelu oli seuraava;
”Jälkeenpäin katsoen vuoden 2011 merkittävimmäksi uskonnolliseksi uutiseksi - laajasti ymmärrettynä - voivat nousta arabimaiden kansannousut. Vielä emme tiedä, syntyykö niiden tuloksena islamiin nojaava ja avointa, kansanvaltaista yhteiskuntaa tukeva poliittinen kulttuuri, mutta se on mahdollista.”
Simo Alastalon tekemä verkkouutinen kokonaisuudessaan täällä
+
Myös muita näkökulmia vuoden uskontouutiseen voi ottaa. Itse haluan nostaa esiin tuoreen jutun, jossa on kiinnostavasti käsitelty vuoden vaihtumista, sillä gregoriaanisen kalenterin mukainen vuodenvaihde ei ole ainut mahdollinen. Eri uskonnoissa ja kulttuureissa on toisenlaisia tapoja mitata vuodenkiertoa.
Huvfudstadsbladetissa oli (31.12.2011) hyvin ja havainnollisesti toteutettu juttu (”Nyåret året runt”) erilaisesta vuodenvaihtumisesta. Graafisen vuosiympyrän avulla lukijalle kerrottiin milloin esimerkiksi on hindulaisten uusivuosi, diwali ja milloin juutalaisten tai islamin vuosi vaihtuu. Jutun tekijää Höblässä ei mainittu, grafiikantekijä Mikael Bobacka sentään.
Uskonnosta kertova journalismi voi siis olla paitsi kovaa maailmanpolitiikka tai muuten vain tietoa toisista uskonnoista ja kulttuureista lisäävää.
[Noora Melaanvuo:] Jouluaatto on vääjäämättä vuodessa se päivä, jolloin Jeesus, kristinusko ja kristilliset kirkot saavat runsaasti palstatilaa sanomalehdissä. Tämä vuosi ei tehnyt poikkeusta. Näkökulmat vaihtelivat ja kriittisyyttäkin oli pelissä, mutta ainakaan toimittajilta ei ollut unohtunut, että pohjimmiltaan joulu on kristillinen juhla. Viettivätpä suomalaiset sitä kristillisin menoin tai eivät.
Uskonnollisia aiheita käsiteltiin niin uutisissa, pääkirjoituksissa, kolumneissa kuin pidemmissä asia-artikkeleissakin.
Jeesuksen historiallinen hahmo tuntui kiinnostavan toimituksia. Esimerkiksi Savon Sanomat oli tilannut kuopiolaiselta teologian tohtorilta Kari Kuulalta ison jutun, jossa käytiin läpi sitä, mitä Jeesuksesta on saatu selville tutkimuksen avulla.
Turun Sanomat puolestaan oli omistanut melkein kokonaisen sivun pohtiakseen, perustiko kristinuskon Jeesus vai Paavali.
”Edelliseen se pohjaa, mutta jälkimmäinen teki siitä kirkon”, Turun Sanomat kirjoitti. Jutussa tuotiin esille se, että Jeesuksen ja Paavalin opetukset erosivat toisistaan.
Tekstin kirjoittanut Kari Salminen oli jututtanut kirkkohistorian dosentti Kimmo Ketolaa sekä kaivanut esiin Raimo Harjulan uutuusteoksen Jeesus – mies myyttien takana sekä hiljattain suomennetun Alan Badioun kirjan Apostoli Paavali – universalismin perustaja.
Juttu eteni myös uskontojen väliseen vertailuun. Kirjoittaja ei pitänyt Jeesusta täysin originaalina tyyppinä, koska esimerkiksi hänen lausumansa kultainen sääntö oli tunnettu jo antiikin aikana. Uskontovertailun jälkeen palattiin taas alkuperäiseen aiheeseen.
”Niin tärkeä kuin Paavali kristinuskolle onkin, ihmisten mielissä apostoli ei ikinä syrjäytä mystisempää Vapahtaja-hahmoa”, artikkelissa todettiin.
Raimo Harjulan Jeesus-aiheiseen kirjaan viittasi jouluaattona myös Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka. Heikan juttu Jeesuksesta sai puolen sivun verran tilaa Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla.
Piispojen kirjoittamia tekstejä oli myös maakuntalehdissä: arkkipiispa Kari Mäkinen oli kirjoittanut Turun Sanomien pääkirjoituksen, ja Lapuan piispan Simo Peuran mielipidekirjoitus ”Anna lapselle joulu” oli taitettu näyttävästi eteläpohjalaisen Ilkan sivuille.
Heikan juttu ei suinkaan ollut Helsingin Sanomien ainoa kristinuskoa käsitellyt joulujuttu. Esimerkiksi Ulkomaan osion uutisjutussa ”Bagdadin joulu on pelokas” kuvailtiin, kuinka Irakin kristityt joutuivat odottamaan joulua matalalla profiililla.
Sattumaa ei liene sekään, että Helsingin Sanomat teki kulttuurisivuille ison jutun Länsirannalla sijaitsevan Jeesuksen syntymäkaupungin Betlehemin asukkaiden nykytilanteesta juuri jouluaattona.
Hesarin Betlehem-jutun alta löytyi kirjailija Katja Ketun tarina ”Uskokin on mennyt jo rajan taa”, jossa seikkailee myös Jeesus. Tekstin avautuminen vaatii kaunokirjallisia välineitä, ja hartaimmilla lehden lukijoilla on voinut mennä kahvi väärään kurkkuun, koska nykykirjallisuuden tapaan kertomuksessa ei ole kaihdettu ronskeja ilmaisuja.
Tuskin myöskään oli sattuma että Helsingin Sanomien kulttuuriosion sivun kokoisena avausjuttuna oli Anu Uimosen tekemä haastattelu näyttelijä-kirjailija Hannu-Pekka Björkmanista. Haastattelu liittyi Björkmanin kirjaan Kadonneet askeleet ja siinä käsiteltiin kärsimystä ja Björkmanin uskonnollista vakaumusta.
Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteen jutun ”Joulu tuomittujen saarella” ingressiin oli päässyt syvä kristillinen merkitys anteeksiannon pyytämisestä. Ingressin mukaan ”Turun saaristossa, Rymättylän ja Nauvon välissä on pieni saari. 65 vuotta sitten siellä vietti yksinäisen joulun Emilia Aaltonen, joka rukoili anteeksiantoa pahoille teoilleen.”
Outi Kaartamon ansiokas henkilökuvaus vastasyntyneitä lapsiaan surmanneesta suomalaisnaisesta ei muutoin ollut kuvaus hengellisestä elämästä, mutta on kiinnostavaa, että juttu sai tällaisen kärjen jouluaattona.
Ilkassa oli jouluaattona suuri piirroskuva, joka kuvasi joulun historiaa kuvatekstien avulla. Luonnollisesti myös joulun kristilliset elementit oli täytynyt ottaa piirrokseen mukaan. Samassa lehdessä kerrottiin myös miehestä, joka oli parikymmentä vuotta kiertänyt jouluhartauksissa eri puolilla Pohjanmaata. Mies valitsi joka vuosi sellaisen paikkakunnan kirkon, jossa ei ollut ennen käynyt.
Aamulehden joulunumerossa joulun kristillisyys korostui suhteellisen vähän. Sana-palstalla oli tuomiorovasti Olli Hallikaisen kirjoittama lyhyt juttu Jeesuksen syntymästä. Joululauluja koskeneessa puheenvuorossa sivuttiin laulujen kristillistä merkitystä ja todettiin muun muassa, että tonttu provosoi ihmisiä vähemmän kuin Jeesus. Paria sivua aiemmin Aamulehden koko sivun juttu käsittelikin sopivasti joulupukkia.
- Noora Melaanvuo -
kirjoittaja on freelancer-toimittaja
[Olli Seppälä:] Vanhassa vara parempi eli uutta odotellessa on hyvä palauttaa mieliin Annikka Mutasen vuonna 2009 tekemä tutkimus, jossa hän vertaa, kuinka uskontoa käsitellään suomalaisessa ja brittiläisessä journalismissa ja minkälainen toimituskulttuuri juttuja tuottaa (tai jättää tuottamatta). To do, or not to do God – Faith in British and Finnish journalism on tehty Oxfordin yliopiston journalismin tutkimuksen Reuters-instituutissa Helsingin Sanomain Säätiön rahoituksella.
Johdannossa Mutanen kirjoittaa, että läntisessä journalismissa uskonto on usein sijoitettu marginaaliin tai muuten kriittisyyden tuolle puolen.
Mutanen toteaa, että monet hänen haastattelemansa johtavassa asemassa olevat journalistit sanovat, että uskonto on aliarvostettua. Moni - sekä suomalainen että britannialainen – arveli, että edes omaan maan uskonnollinen elämä ei ole toimituksissa tuttua, saati uskonto laajemmin maailmalla. Toimituksissa pelättiin toisaalta uskonnollista propagandaa. Mutta toisaalta Mutasen kysyessä, minkälaisia tarinoita journalistit haluaisivat medioihinsa, erityisesti suomalaiset toivovat juttuja käännynnäisistä.
Mutanen muistuttaa, että media paitsi heijastaa yleisiä asenteita suhteessa uskontoon, myös luo niitä.
Mutanen käsittelee tutkimuksessaan haastattelujen pohjalta seuraavia lehtiä: The Daily Mail, Sunday Telegraph, The Times, The Guardian, The Daily Mail, Mail on Sunday, The Independent, The Financial Times, The Economist, Suomen Kuvalehti, Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen ja Kaleva.
[Hannu Kuosmanen:] Uskonto ja seksi ovat viime viikkojen keskusteluissa nousseet mielenkiintoisella tavalla esille uskontojournalismin näkökulmasta.
Keskustelun aloitti kolumnisti Jukka Relander (vihr.) kirjoituksessaan Etelä-Saimaa lehdessä väittäessään, että papit puhuvat mieluummin seksistä kuin kirkon opista. Relander jatkoi teemaa yhdessä arkkipiispa Kari Mäkisen kanssa mediatapaamisessa, jossa julkistettiin kirkon Facebook sivu. Teemaa sivusi myös toimittaja Juhani Huttunen Kotimaa24 blogissaan.
En nyt kertaa käytyä keskustelu kuin siltä osin, mitä Mäkinen ja Relander uutisjutun mukaan mietiskelivät: ”Mäkinen ja Relander pohtivat luontevaa kieltä, millä Jumalasta voisi puhua. Suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous ja vaikeneminen eikä uskosta siksi puhuta kuin autonrenkaista.”
On hyvä erottaa, mistä julkisuudessa ja erityisesti journalismissa puhutaan, kun puhutaan uskonnollisuudesta. Toisaalla on kirkko, kirkon hallinto, kirkkopolitiikka, kirkon opinkappaleet, teologia. Toisaalla on uskon kieli, salattu Jumala, henkilökohtainen suhde uskoon ja Jumalaan.
En nyt puhu kirkollisesta journalismista, kirkosta kirjoittamisesta. Siinä pelaavat samat journalismin lainalaisuudet kuin minkä tahansa organisaation asioita käsiteltäessä. Siitä voi puhua kuin autonrenkaista ja pitääkin puhua.
Kun siirrytään pois reaalimaailmasta uskon alueelle, ollaankin jo liukkaammalla alustalla, siellä ei välttämättä edes nastarenkaat pidä. Ja kun siihen otetaan Relanderin ulottuvuus eli seksi, ollaan jo mustalla jäällä.
Usko ja seksi eivät kuitenkaan ole niin kaukaa haettu rinnastus kuin luulisi. Itse asiassa siinä puhutaan hyvin samanlaisista mekanismeista.
Kerrataan vähän. Muinoin 1980-luvulla pohdimme Kotimaan toimituksessa suhtautumista silloin kovasti nousussa olleisiin julkisiin henkilökohtaisiin todistuksiin uskoon tulosta. Kotimaa tunnetusti suhtautui tähän juttutyyppiin pidättyvästi, toki niitäkin jonkin verran julkaistiin. Perustelu varovaisuuteen oli, että niissä – kuten henkilökohtaisen uskon alueella muutenkin - liikutaan ihmisen kaikkein intiimeimpään ja henkilökohtaisimpaan elämään liittyvällä alueella.
Silloinen edesmennyt esimieheni, journalistina suuresti arvostamani päätoimittaja Erkki Kario esitteli näkemystään visuaalisesti, kärjellään seisovalla intimiteettikolmiolla. Kolmio kuvasi ihmisen suhtautumista oman itsensä ulkopuolella olevaan maailmaan.
Se meni niin, että ensin on maailma, sitten Suomi, kotikunta, työ, sukulaiset, koti, perhe, minä itse. Ja kolmion kapeassa ja terävässä kärjessä ovat seksuaalisuus ja jumalasuhde.
Ylhäällä, kolmion leveimmällä sivulla ei ole juuri pidäkkeitä sen suhteen, mitä puhumme itsestämme ja maailman asioista. Melkein yhtä väljää suhtautuminen on kun tullaan alaspäin, Suomen kautta kohti työpaikkaa ja omia naapureita. Kolmion tällä mukavuusalueella ajatusten vaihto ihmisten kanssa liikkuu sujuvasti yleisellä tasolla.
Kun kolmiossa siirrytään kodin ja perheen alueelle, alkaa elinpiiri ja julkisuus supistua. Naapureille ei enää koiloteta kaikkia päivän tapahtumia, ei varsinkaan negatiivisia. Toki voidaan vitsailla, että taas tulee anoppi kylään ja vaimo taas motkottaa, mutta siihen se jää.
Mitä enemmän siirrytään kolmion kärkeen, sitä henkilökohtaisimmiksi asiat käyvät ja small talk katoaa. Ja siellä, aivan kolmion kärjessä ovat siis seksuaalisuus ja usko, molemmat. Mikä tarkoittaa sitä, että yhtä vähän kun kaverille kerrotaan lenkkisaunassa, että nyt ei kuule onnistunut vaimon kanssa viime yönä edes viagralla, niin yhtä vaikeaa ja intiimiä on kertoa työkaverille, miten jumalasuhteen laita oikein on. Puhumattakaan siitä, että näillä asioilla elämöitäisiin julkisuudessa.
Siis kun Mäkinen ja Relander toteavat, että suomalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu ujous, ei se ihan pelkästään sitä ole. Se on enemmänkin luontaista itsesuojelua – oman itsensä kaikkein syvimmän ja intiimimmän olemuksen varjelemista. Sillä sillä alueella ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Mikään ei voi ihmistä pahemmin loukata kuin epäily seksuaalisesta kyvyttömyydestä tai uskon riittämättömyydestä ja väärin uskomisesta.
Mitä tällä sitten on tekemistä uskontojournalismin kanssa? Intimiteettikolmiosta löytyy suora vastaus siihen, miksi viime aikoina näyttää siltä, että kirkossa keskustellaan enemmän seksistä kuin uskosta. Kuten Relander sanoo:”Seksistähän puhuvat kaikki. Kuten nyt vaikka homoliitoista, avioseksistä, sitä edeltävästä kohkaamisesta ja sen sellaisista. Seksi ei enää ole mikään tabu. Uskonto on.”
Perinteisessä journalismissa on vältelty ihmisen henkilökohtaiselle alueelle menevää repostelua, ellei sillä ole merkittävää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Intimiteettisuoja ja yksityiselämän loukkaaminen on tarkoin rajattu.
Seksin osalta rajat ovat kuitenkin nopeasti hämärtyneet. Salarakkaista, intiimitekstareista, implanttimisseistä, BB-talojen sänkysählystä, julkkisten ja poliitikkojen avio-ongelmista on tullut raakaa kauppatavaraa. Sitä myydään ja ostetaan, usein molempien osapuolien suostumuksella.
Rajat ovat liudentuneet myös henkilökohtaisella tasolla. Netissä voi jo omat seksiongelmansa tunnustaa ja hakea vertaisverkon tukea, nimellä tai nimimerkillä.
Seksi ei siis ole journalismissa todellakaan mikään tabu. Siitä on ihan hyväksyttävää puhua.
Mutta usko, se näyttää edelleenkin olevan siellä intimiteettikolmion kärjessä. Edelleenkin me vaivaudumme, jos tätä pintaa raaputetaan liian syvältä. Juhani Huttunen kiteytti sen oivallisesti K24 blogissaan 19.11.
”Mielestäni intiimi teksti menettää viattomuutensa, jos siitä tehdään kaikille avoin. Sillä hetkellä, kun siitä tehdään julkinen, se lakkaa olemasta persoonallinen minun viestini sinulle, rakkaimmalleni.”
Tai kuten arkkipiispa Mäkinen sanoo:
”Jumalasta on puhuttava, mutta puhuminen ei aina ole helppoa. Puheessa tullaan myös nöyrän vaikenemisen rajalle. Terveeseen elämään kuuluu kokemus Pyhän läsnäolosta.”
Se vaara kuitenkin on olemassa, että myös uskon osalta kärjellään seisova intimiteettikolmio pyörähtää ainakin kyljelleen. Kun Erkki Kario kolmiotaan esitteli, ei ollut nettiä. ei facebookia, ei Kotimaa24-sivustoja, ei klikkausjournalismia, ei blogisteja.
Nyt kaikesta on tullut julkista. Jokaisella on mahdollisuus saada asiansa julkisuuteen ilman journalismin portinvartijoita. Jopa niin, että moni nettisivujen blogisti kuvittelee itsensä jo ammattitoimittajaksi. Rajat ja estot ovat kadonneet. Parhaimmillaan kehitys on loistavaa demokraatista tajunnan laajennusta, pahimmillaan iljettävää törkyä, pahan lietsontaa, valejournalismia.
Uskontojournalismin osalta kysymys kuuluukin, halutaanko usko pitää edelleenkin intimiteettikolmion kärjessä, salattuna, henkilökohtaisena, viattomana. Vai olisiko toinen ääripää se, että joku päivä tässä maassa alkaisi ilmestyä uskon Seiska, uskontopornon äänenkannattaja. Ihan niin pitkällä ei vielä taideta olla, vaikka BB-talossa jo vietetään on-line jumalanpalvelusta.
Uskontojournalismin toinen kysymys kuuluukin, haluaako kirkko kulkea tässä asiassa ajopuuna ajan virrassa ja hylätä sen, missä suomalainen uskonnollisuus on ollut vahvimmillaan. Vai haluaisiko se viestittää keskellä tätä kaikkea heti ja on-line julkisuutta, että julkisuus voi olla jotain ihan muuta. Että uskon syvin olemus ei olekaan huutaa omaa totuuttaan ääni käheänä muiden susien laumassa nettipalstoilla.
Voisiko uskon viesti todella olla esimerkiksi sitä, että kaikkea ei tarvitse repiä otsikoihin. Että meillä on jotain, mikä on salattua, pyhää, henkilökohtaista, muille kuulumatonta. Jotain jonka selittämiseen sanat eivät riitä.
Antaa pappien siis puhua vaikka seksistä jos siitä on puute, kunhan tärkein ei unohdu; yksin täältä on viimein lähdettävä, kohdattava Jumalansa yksin ilman julkisuutta. Sitä varten usko ja kirkko ovat viime kädessä olemassa, kuoleman yli kantamassa.
Eikä sitä kokemusta voi jakaa Facebookissa.
- Hannu Kuosmanen -
vapaa eläkeläinen, entinen tiedotuspäällikkö ja mm. Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja
[Olli Seppälä:] Uskontojournalismista kiinnostuneelle TV7 on hankala pala. Harva journalisti sitä säännöllisesti katsoo (anteeksi, jos olen väärässä), sillä kanava on niin vahvasti valinnut näkökulmansa, julistavan, jopa äkkiväärän herätyskristillisen näkökulman. Mutta kanavan ohjelmavirrassa on (ainakin on ollut) myös toisenlaista henkeä ja yritystä hahmottaa laajemmin uskonnon asemaa mediassa.
Jokusen vuoden (2006?) takainen jKr-ohjelma pohti paitsi kristinuskon ja median suhteita, myös uskontojournalismia – ainakin epäsuorasti. Anna Uusitalon toimittama ohjelma löytyy netin uumenista ja siinä esitetään kiinnostava väite: arviolta 5 % suomalaisen median ajankohtais- ja uutisvirrasta käsittelee kristinusko teemoja.
Onko jokin olennaisesti muuttunut ohjelman tekemisen jälkeen? (Uskontoon liittyvät muutokset ovat harvoin nopeita. Vitsin mukaan kirkon kvartaali on 25 vuotta. - Mutta media muuttuu tarvittaessa nopeastikin.)
Netin uumenista löytyy myös tuoreempaa tavaraa, joka sivuaa uskontojournalismia. Yksityishenkilöt kokoavat ”mikromedioita”, kuten vaikkapa Britanniassa asuva freetoimittaja Riitta Bonny. Hän linkkaa Facebook-sivulla oman kiinnostuksena mukaan brittimedian uskontojuttuja.
Ja vielä bonuksena yksi linkkivinkki blogosfääristä. Teologian ja psykologian opiskelija Ville MäkipellonVerbaalinen velodromi -blogi sivuaa toisinaan tuoreesti myös uskonnon ja median suhteita. Erityisesti postaus 19.10.2011 "Suomalaisessa journalismissa on uskonnon mentävä aukko" paneutuu tähän teemaan (ja tuleepa sivussa tämäkin blogi mainituksi).
Netin uumeniin sukeltamalla pääsee käsiksi liki arkeologisiin kerrostumiin, toisin sanoen noin kymmenen vuotta vanhoihin (harvemmin kovin paljon iäkkäämpiin) lehtijuttuihin. Uskonnon paikkaa mediassa pohdittiin kesällä 2003 Jyväskylässä Sacred Media -tapahtumassa. Siihen liittyvä juttu löytyy ainakin Vantaan seurakuntien Vantaan Lauri -lehdestä.
Myös tämän "historiallisen" artikkelin äärellä voi mietiskellä, onko mikään muuttunut. Onko meidän käsityksemme uskonnoista, toista kulttuureista ja pyhästä medioitunut eli mediasta peräisin?
