”Höpöhöpöä, etteivät toimittajat tiedä uskonnosta”

Yleisradion toimittaja Pasi Peiponen sanoi Helsingissä 22.5.pidetyssä Vakaumus, uskonnot, media -seminaarissa, että on höpöhöpöä, etteivät toimittajat tiedä uskonnoista.

- Pitää ottaa selvää!

Seminaarin järjestivät Suomen Lähetysseura, Helsingin seurakuntayhtymä ja Suomen Journalistiliitto.

Lue selostus seminaarista Kotimaa24:stä

Kahden nekron anatomia

Nekro on toimittajien ammattikielellä muistokirjoitus, nekrologi. Tarkastelen tässä maalis-huhtikuun vaihteessa kahdessa eri lehdessä ilmestynyttä kahta eri nekroa, molemmat samasta henkilöstä.

Henkilö on 27.2. Ruotsissa kuollut rovasti Jaakko Launikari (72), kirkon ulkosuomalaistyön pitkäaikainen johtaja, kirkolliskokousedustaja ja viimeksi Tuusulan kappalainen ja Ruotsin Hammarbyn pappi.

Kirkon ulkosuomalaistyön nykyinen sihteeri, rovasti Ilkka Mäkelä kirjoitti edeltäjästään nekron 21.3. ilmestyneeseen Kotimaahan.  Kirjoitus oli asiallinen, se kertasi Launikarin vaiheet ja työtehtävät niin kuin ne Suomen Teologit -matrikkelissa pääosin ovat.

Launikarin muiston Mäkelä tiivistää nekrossa - oman tulkintani mukaan - yhteen lauseeseen: Suurimman osan työurastaan Launikari työskenteli kirkon ulkosuomalaistyön parissa.

Siinä suunnilleen kaikki, mitä tekstistä jää käteen.

Helsingin Sanomissa ilmestyi 7.4. toinen nekro. Sen olivat kirjoittaneet Ulla Rosenqvist ja Ritva Rasila. Rasila on Kirkon alat ry:n toiminnanjohtaja ja entinen Kotimaa-lehden toimittaja, Rosenqvist puolestaan Tuusulan seurakunnan kirkkoherra.

Hesarin nekrossa Rasila ja Rosenqvist kirjoittavat sen, mistä Mäkelä vaikeni.  Eli sen, että Kirkkohallitus lakkautti Launikarin virkasuhteen 1987 eli käytännössä erotti hänet virastaan. Tästä seurasi Helsingin raastuvanoikeudessa alkanut ja kaikkiaan 14 vuotta kestänyt oikeusprosessi.

Kirkkohallitus syytti tuolloin Launikaria kavalluksesta, virkavallan ylityksestä ja ns. salaisen Tukholman tilin käytöstä. Kaikki nämä syytteet kaatuivat yksi kerrallaan kaikissa oikeusasteissa, Euroopan Ihmisoikeustuomioistuinta myöten. Virkaansa Launikari ei saanut takaisin, mutta kirkkohallitus joutui maksamaan melkoiset rahalliset korvaukset.

Kaikkiin näihin yksityiskohtiin ei Hesarinkaan nekrossa menty, mutta toisin kuin Mäkelän kirjoituksessa siinä tuotiin selkeästi esiin myös Launikarin keskeinen panos Inkerinsuomalaisten seurakuntien perustamisessa ja Viron kirkon avustamisessa neuvostovallan aikana 1970-80 luvuilla.

On tietysti ikävää ruotia juuri edesmenneen ihmisen muistoa. Mutta tässä ollaan nyt niin suuren uskontojournalistisen kysymyksen äärellä, että nimenomaan tässä blogissa siitä pitää puhua.

Siis siitä, miksi virallinen kirkko taas vaikeni, juuri se kirkko, joka niin mielellään puhuu armosta, anteeksiantamuksesta, moniäänisyydestä. Se vaikeni juuri sillä hetkellä, kun sillä olisi ollut viimeinen tilaisuus pyytää anteeksi.

Tiedän että tapaus Launikari oli kirkolle kipeä paikka. Se yritettiin vaieta mediassa jo tuolloin 1987, niin silloisen arkkipiispan kuin kirkkoneuvostenkin arvovallalla. Aika pitkälle siinä myös onnistuttiin, kovin pieniä olivat otsikot siinä vaiheessa, kun Launikari aste asteelta oikeustaistelunsa voitti.

Voin jopa ymmärtää, että kirkkohallituksen aikoinaan tekemät väärät ratkaisut ovat edelleen niin kipeitä, että ei niitä vieläkään haluta tunnustaa. Tai ainakaan muistella. Saati pyytää anteeksi.

Sitä vastoin olen äärimmäisen hämmästynyt – ja henkilökohtaisesti jopa loukkaantunut – että kirkon "virallisessa" muistokirjoituksessa kirkon edelleenkin vähintään puolivirallisessa äänenkannattajassa Kotimaassa täysin sivuutetaan yksi merkittävä osa Launikarin työstä. Nimittäin hänen toimintansa Inkerinsuomalaisten ja Viron seurakuntien parissa neuvostovallan aikana 1970-80 -luvulla sekä siihen olennaisesti liittynyt taloudellisen avustustoiminnan käynnistäminen yhteistyössä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa.

Se on käsittämätöntä historian tajun puutetta. Voi olla että nykyisen ulkosuomalaistyön sihteerin oma historia ei ulotu 30 vuoden taakse, mutta ei se voi olla mikään selitys Suomen kirkon ulkomaansuhteiden yhden merkittävän vaiheen sivuuttamiselle.

Samalla vaikenemisella mitätöidään koko se mittava naapurimaiden kirkkojen välinen yhteistyö, jonka vision käynnisti arkkipiispa Martti Simojoki ja jota jatkoi hänen seuraajansa Mikko Juva.

Ja näin uskontojournalistisesti ajateltuna vielä häpeällisempää on se, että Kotimaa antoi sen tapahtua. Noin vain, kuin ohimennen. Tai niin, että päätoimittajan yli vain käveltiin. Se oli kuin viimeinen isku, vielä haudankin yli.

Journalistina koen olevani tästä asiasta kirjoittamisen velkaa Launikarille. Ihan henkilökohtaisesti Jaskalle, jonka kanssa sain tehdä Kotimaan toimittajana monet matkat Eestiin, Leningradiin ja Petroskoihin. Ja sain nähdä sisältä päin sen todellisuuden, jossa yhteyksiä rakennettiin, avustustoimintaa viriteltiin ja luotiin kovassa neuvostopaineessa eläville kristityille edes pientä haurasta mahdollisuutta elää uskoaan todeksi.

Ja journalistina olen tämän muistutuksen velkaa myös kirkon nykyisille vallan ja mielipiteen käyttäjille, joilta näyttää kadonneen taju historiasta, maailman todellisuudesta ja siitä raadollisuudesta, jolla asioita joudutaan juhlapuheiden takana välillä hoitamaan. Eivät ikävät asiat katoa silmät ummistamalla tai tietoisesti unohtamalla.

Itse asiassa Suomen kirkon neuvostovallan aikainen idänpolitiikka olisi perusteellisen tutkivan uskontojournalismin paikka. Ja tapaus Launikari erityisesti. Mitä kaikkea oli taustalla, miten vahvaa oli ulkopoliittisen johdon vaikutus, kenen varpaille kukin astui, mistä kirkon johto pelästyi, mistä piispat vaikenivat.

En ole vaatimassa mitään totuuskomissiota. Olen vain toivomassa vähän rehellisempää ja avoimempaa historian kirjoitusta, kunnon long play -journalismia vaikenemisen kulttuurin sijaan.

Sillä tähän liittyy vielä toinenkin tutkivan uskontojournalismin ulottuvuus, nimittäin Inkerin kirkon lähihistoria. Puskinon ja Petroskoin seurakunnat ja niiden yhteydessä alkanut monitasoinen taloudellinen yhteistyö Venäjän ortodoksisen ja Viron luterilaisen kirkon kanssa olivat se perusta, jolle Inkerin nykyinen kirkko rakentuu.

Jotenkin nyt kuitenkin näyttää siltä, että Inkerin kirkon nykyhistoria alkaisi vasta perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen ajasta 1990 luvun alusta. Samalla on unohtunut, minkä varassa Siperiaan karkotettu kirkko vaikeina vuosinaan eli, eli silloin kun ei ollut kirkkorakennuksia, ei pappeja, ei seurakuntia. Oli vain vahvoja naisia, Maria Kajavan ja Katri Kukkosen kaltaisia saarnaajia, jotka ilman mitään valtuutusta kastoivat, pitivät jumalanpalveluksia, siunasivat hautaan. Ja taistelivat viranomaisten kanssa kristittyjen oikeudesta kokoontua yhteen.

Surullisinta tässä onkin se, että myös tämä historia alkaa unohtua. Nyt kirkoilla on varaa kinastella virkateologisista nyansseista, rakentaa raja-aitoja sen mukaan, mitä tulkintaa kukin pitää juuri nyt oikeana.

Mutta kaikesta huolimatta, tekisin vääryyttä Jaskalla jos lopettaisin tämän tähän. Vaikka Kirkkohallitus päätöksillään tuhosikin yhdellä tasolla hänen elämänsä eikä voitettu oikeustaistelukaan tuonut sitä takaisin, ei hän jäänyt tuleen makaamaan eikä vain menneitä muistamaan.

Hänellä oli yksi periaate, jonka kirjasin Kotimaa-lehden matkakertomukseeni Petroskoista helmikuussa 1983, puheesta, jonka Jaakko Launikari kohdisti uskontoasian valtuutettu Valentin Porsniakoville – siis ateistisen neuvostovallan edustajalle.

"Kristittyjä ei kehoteta katsomaan menneitä vaan Jumala on tulevaisuuden Jumala. Me saamme rakentaa maailmaa tuleville sukupolville, emme menneisyyttä muistellen vaan nuorisoa ajatellen."

Ehkä se on viesti, joka kantaa myös kaiken vääryyden yli. Menneisyyteen ei pidä jäädä, mutta historia pitää tuntea, sitä ei pidä kieltää ja siitä voi jotain jopa oppia.  Mutta viime kädessä meillä on Jumala, joka on tulevaisuuden Jumala.

Mutta meillä on myös anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen Jumala.

Tässä olisi kirkolla ollut nyt anteeksi pyytämisen paikka.

- Hannu Kuosmanen -

Eläkkeellä oleva tiedotuspäällikkö, entinen Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja

Sotketaanko perusasioita?

Mainiota. Journalisti-lehdessä (5/13) puhutaan luontevasti  uskontojournalismista. Sen tuoreessa numerossa on pappia ja toimittaja Marjaana Toiviaisen haastattelu. Hän puhuu kriittisesti siitä, miten mediassa käsitellään uskontoa:

”Missään muussa harvoin sotketaan perusasioita kuten uskontojournalismissa. Faktojen virheellisyys on joskus räikeää. Kirkko- ja uskontokuntia sekoitetaan, ja valtionkirkko-käsitettä käytetään miten sattuu Mediasta puuttuu uskontojen sisäisen maailman tuntemusta ja uskonnollisuuden analyyttistä ymmärrystä.”

Toiviaisen mielestä uskonnollisuus typistyy journalismissa etiikaksi, kuten kysymyksiksi naispappeudesta ja homoudesta.

Lue Journalistista  Marjaana Toiviaisen haastattelu

Yllätyspiispa julkkiksena

Uskontojournalismin kirjo (ja rajoitukset) paljastuvat pääsiäisen aikaan. Liki jokainen itseään kunnioittava media tekee jutun tai useampia, joissa jollain tavalla tai toisella nojataan pääsiäiseen ja sen sanomaan. Usko ja uskonto muuttuvat hetkeksi normaaleiksi aiheiksi.

Iltalehti teki pääsiäisen kunnaiksi kyselyn, josta selvisi muun muassa, että kahdeksan prosenttia suomalaista uskoo enkeleihin.

Niin ikään Iltalehti haastatteli 17 julkkista uskon ja epäuskon tunnelmista. Joukossa oli kaksi piispaa, ortodoksipiispa Ambrosius ja Luther-säätiön eli Ruotsin ja Suomen yhteisen lähetyshiippakunnan piispa Matti Väisäsen. Osoitti Iltalehdeltä ennakkoluulottomuutta (tai asiantuntemattomuutta – näkökulmasta riippuen) ottaa mukaan myös piispa, jonka statuts on vähintäänkin kiistanalainen. Väisänen on erotettu luterilaisen kirkon pappisvirasta, kun hän 2010 ryhtyi piispaksi yhteisöön, joka pitää itseään ikään kuin Suomen ev.lut kirkon hengellisenä ja opillisesti puhtaana osana. – Väisäsen näkemyksiin luterilaisesta kirkosta toi tutustua täällä.

Mutta kuten sanottua, kyse on näkökulmasta. Toisaalta on raikasta kun kirkkopoliittiset raja-aidat eivät kahlitse journalistista työskentelyä (eikä niiden tulekaan!). - Selvyyden vuoksi sanottakoon vielä, että Väisäsellä  ja hänen seuraajallaan Risto Soramiehellä on uskonnonvapauden mukaan oikeus tulla vihityksi piispaksi omaan yhteisöönsä. Median on vain oltava tietoisia siitä, mitä tarkoittaa olla piispa itsellisessä organisaatiossa, joka ei ole rekisteröity uskonnollinen yhteisö.

Mitä laajemmalla kirjolla uskontojen ja uskonnollisten yhteisöjen edustajat pääsevät ääneen mediassa, sitä monipuolisemmin maamme  uskonnollinen kirjo tulee näkyviin. Mutta klassinen virhe on rinnastaa uskonnot keskenään. Ikään kuin ”uskonto mikä uskonto” olisi hyvä näkökulma. Kyse ei kuitenkaan ole tilanteesta kaupan hyllyllä: kaksi samanlaista tuotetta ja kuluttaja valitsee.  Median tehtävä ei ole luoda tällaista historiatonta ja ”arvovapaata” valintatilannetta. Uskonto on myös kulttuurinen asia ja niinpä luterilaisella kirkolla Suomessa on syynsä ja seurauksensa sekä painoarvonsa ja moniäänisyytensä.

Pääsiäinen on jopa joulua vahvempi uskontojournalismin tihentymä. Hyvä niin, mutta aiheita ja haastateltavia uskonnon tiimoilta riittää hyvin koko vuodeksi.

– Olli Seppälä –

Globaali savupiippu

Jo on aikoihin eletty, kun suomalainen media innostui savupiipusta. Eräästä tietysti horminpätkästä Vatikaanissa. Piipusta tuprahtavan savun väri sai aikaan vipinää toimituksissa. Musta vähemmän, valkoinen sitäkin enemmän. Esimerkiksi Ylen verkkosivulta löytyy tätä kirjoitettaessa 20 juttua haulla ”paavi Franciscus”.

Milloin paavi alkoi Suomessa olla Uutinen isolla alkukirjaimella? Johannes Paavali II aikaan arvatenkin. Olemme yhä umpiluterilainen maa, mutta paavi kiinnostaa, vaikka tulee maanosasta, joka on lienee suomalaisille (ainakin turisteille) kaikkein tuntemattomin.

Paaviuutisointi on myös merkki median globalisoitumisesta. Kun paavi on maailmalla iso juttu, se on sitä meilläkin. Kun Super Bowl eli NFL-liigan loppuottelu pelataan ison veden takana, on media täälläkin hereillä, vaikka peli johon tapahtuma liittyy, ei täällä kovin suosittua olekaan.

Paaviuutisointi on uskontojournalismia, joka näyttää ulkomaanutisoinnilta.

Vatikaanin surkea savupiippu sopii nettiaikaan loistavasti. Se on ilmiö, riittävän harvoin toistuva ja siinä ainutlaatuisuuden ja pysyvyyden tuoksu.

- Olli Seppälä -

Paavi räjäytti pankin

Paavi Bendictus XVI alias Joseph Ratzinger ilmoitti eroavansa maanantaina 11.2. noin puolenpäivän aikaan. Vanhan miehen ymmärrettävä vetäytyminen raskaasta ja vastuullisesta tehtävästä sai aikaan mediassa varsinaisen kilpavarustelun. Uutispommi oli pudotettu.

Myös luterilaisessa Suomessa maailman suurimman kristillisen kirkkokunnan primaksen ero laittoi toimituksiin vauhtia. Ennätyksen teki todennäköisesti Yle, jonka verkkosivulla oli kyseisenä Vatikaani-maanantaina kaikkiaan 13 paavin eroon liittyvää uutista (katso täältä).

Uskonto on aihe siinä missä julkkiksen ero salarakkaastaankin. Se tuli todistettua. Ja saattaa olla vähän enemmänkin. Paavi-uutisia teki varmasti myös moni toimittaja, joka muutoin jättää uskontoaiheet vähemmälle. Suomalaista katolisen kirkon asiantuntijoista tuli hetkellisesti pula.

Seuraavan kerran paavi nousee takuuvarmasti uutisiin, kun Benedictus XVI saa seuraajan joskus maaliskuun puolivälin jälkeen. Jos uusi paavi tulee Euroopan ulkopuolelta (kuten moni uskoo, toivoo ja rukoilee) mediakiinnostus on ehkä ennennäkemätön.

- Olli Seppälä -

Värittynyttä journalismia

Voisi helposti kuvitella, että valtamediassa voidaan nykyään tarttua vapaasti melkein mihin tahansa uskonnolliseen tai eettiseen  aiheeseen, varsinkin kun se koskee monen ihmisen elämää.  Käytännössä luotettavinakin pidetyt julkaisut harrastavat sensuuria tai uutisoivat jostakin aiheesta valikoidusti. Sosiaalisen median myötä tietoa tihkuu kuitenkin myös niistä asioista, joista tiedotusvälineet vaikenevat.

Seuraavassa joitakin esimerkkejä tammikuun uutisvirrasta.

Kuinka moni kuuli uutisissa, että Washingtonissa järjestettiin 28. tammikuuta marssi, johon osallistui arviolta puoli miljoonaa ihmistä? Esimerkiksi CNN muisti sen sijaan kyllä kertoa, että Burt Reynolds oli joutunut sairaalaan flunssan takia. Tiedotusvälineet vaikenivat, koska marssi oli järjestetty abortin vastustamiseksi. Tilannetta analysoineet ovat päätelleet, että koska monet toimittajat katsovat abortin vastustamisen olevan takapajuista tai sivistymätöntä toimintaa, he eivät katso sitä uutisoimisen arvoiseksi asiaksi. Tieto levisi sen sijaan sosiaalisessa mediassa. - Lue lisää

Uutisissa ei useinkaan kuule myöskään niistä vainoista, joiden kohteena on arviolta 200 miljoonaa ihmistä maailmassa. Kyseessä ovat kristityt, jotka kärsivät etenkin muslimivaltaisissa maissa. Esimerkiksi Lähi-idässä alkuperäisestä kristillisestä väestöstä on enää jäljellä kolmasosa. Muut ovat paenneet tai saaneet väkivaltaisen lopun. Tiedotusvälineet näyttävät välttävän uutisointia, koska ei haluta kritisoida muslimeja tai ei haluta leimautua kristinuskon puolestapuhujiksi. - Lue lisää

Samanlaista arkuutta muslimien suhteen näkyi myös hiljattain Lontoossa. Netissä liikkui useampana päivänä tietoja ja videoita siitä, että eräällä Lontoon alueella  oli liikkunut muslimipartio, joka oli vaatinut kaduilla kulkijoita käyttäytymään ja pukeutumaan sharia-lain vaatimusten mukaan. Mikään tiedotusväline ei uutisoinut asiasta ennen kuin joku teki rikosilmoituksen homoseksuaaliin kohdistuneesta vainosta.- Lue lisää 

Olisi todennäköisesti liian optimistista uskoa valikoivuuden katoavan. Voi vain toivoa, että yhä useampi tavallinen lukija seuraa maailman uskontouutisia myös blogien, Facebookin tai Twitterin kautta.

- Riitta Bonny -

Lue kirjoittajan mediasivu Faith News Facebookissa