On tietysti aina hyvä tietää enemmän – ja samalla muistaa, että joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Katson tätä myös siitä perspektiivistä, että onko meillä resurssia ja kykyä kovin moni-ilmeiseen uskontojournalismiin tilanteessa, jossa oma pesä on lähes kokonaan siivoamatta. Voi myös kysyä, kuinka moni on todella kiinnostunut pienten marginaalien ramadaneista ja muista sangrilaajuhlista, siis Suomen mittakaavassa, jossa valtaosa ihmisistä on edelleen kristillisten kirkkojen jäseniä.
Suomessa uskontojournalistinen todellisuus on yhä sitä, että keskustelua julkisuudessa hallitsevat vuodesta toiseen luterilaisen kirkon lähinnä marginaaliset asiat. Jo 30 vuotta on kinattu naispappeudesta eikä sitä ole saatu järjestykseen, yhteistä näkemystä ei löydy siitä miten Raamattua tulkitaan, vieraat piispat saavat lähes vapaasti huseerata joukkoineen seurakunnissa ja kun mainitaan sana homo, keskustelulla ei ole äärtä ei laitaa.
Eikä selkeitä johtopäätöksiä osata tai uskalleta tehdä suhteessa lestadiolaisiin pedofiileihin, Nokia missioihin, neitseestäsyntymiseen, syntikäsitykseen, helvettiin tai sitten kirvespappeihin ja muihin hörheltäjiin - puhumattakaan muiden kirkkojen ja uskontojen omista kummajaisista.
Traagisinta tässä nykytilanteessa on se, että kaikki kirkot ja uskonnot näyttävät olevan vähemmistöjensä vankeja. Kirkollista keskustelua ja päätöksentekoa hallitsevat muutamat kehälliset asiat. Sitä ruokkii yhä aggressiivisemmin toisiaan peesaava pieni keskustelijoiden piiri, joka kuvittelee olevansa ainoa oikeassa oleva totuudentorvi. Ja tämä mekanismi toimii yhtä hyvin niin sanotulla konservatiivi- kuin myös liberaalirintamalla.
Se ei kuitenkaan ole välttämättä ollenkaan sama todellisuus kuin on kansankirkkojen ylläpitäjien arvomaailma - meidän joiden uskonnollisuus on sitä, että annamme kastaa lapsemme, annamme heidän käydä rippikoulun, haluamme kirkkohäät, käymme kauneimmissa joululauluissa ja toivomme että pappi puhuisi kauniisti hautajaisissamme ja osaisi edes hetken kulkea surevan ihmisen rinnalla.
Ja joka luottaa siihen, että kirkko olisi meidän ja koko kansakunnan tukena silloin, kun jotain todella järisyttävää tapahtuu. Tai kun yhteiskunnassa tarvitaan joku omantunnon ääni sanomaan, että hei, nyt toimitaan väärin.
Siis tätähän suomalainen – ja pohjoismainen – pinnan alla elävä uskonnollisuus on eikä sitä pitäisi vähätellä vaan pikemminkin vahvistaa. Monikulttuurisuus on tärkeää ja asioita pitää taustoittaa ja kytkeä yhteyksiinsä myös maailmanlaajuisesti, mutta ei sen pidä antaa peittää sitä, mikä on meidän uskonnollinen vahvuutemme.
Kysymys on siitä, minkälaista journalismia kirkko ansaitsee ja mitä se ruokkii. Sillä ei journalismi synny tyhjästä, ei todellisia uutisia tehdä toimituksissa, niitä vain jalostetaan. Ei uskontojournalismin puute ole viimekädessä toimittajissa vaan lähteissä, siinä mitä kerrottavaa tai salattavaa kirkoilla ja niiden miehillä ja naisilla on.
Jos ajattelen omaa – jo vuosien takaista ja yli 20 vuotta kestänyttä aikaa kirkollisena toimittajana – niin silloin sentään oli ketä haastatella. Oli pappeja, piispoja, yliopistoteologeja, herätysliikejohtajia, kirkkoneuvoksia, maallikoita, joilla oli näkemystä, ajatuksia ja jotka ottivat kantaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Ja puhuivat ihan myös uskon peruskysymyksistä, hyvinkin syvällisesti ja ravistelevasti.
Mutta missä ovat tämän päivän Niinivaarat, Simojoet, Siiralat, Tiililät, Rekolat, Knuuttilat, Auraset, Vikströmit, Juvat, Huoviset, Murtorinteet, Haikolat, Eleniukset, Lähteenmaat, Räisäset, Lindqvistit, Pursiaiset...
Kovin on valjua ja pitkin seiniä hiipivää tämä nykyinen yliopistoteologien ja piispojen porukka. Siksi kai täällä kaiken maailman Räsäset ja Väisäset nyt käyttävät kirkon ääntä.
Viime kädessä kysymys on kirkkojen imago-ongelmasta, niiden kyvyttömyydestä viestiä omasta ydinsanomastaan ja ydinosaamisestaan. Nyt kaikki se hyvä, jota kirkko tekee ja edustaa, hukkuu tunkkaiseen, riitelevään, vallanhimoiseen ja marginaali-ilmiöitä esiin nostavaan julkisuuskuvaan. Revi nyt siitä uskontojournalismia – ihan kirkon puolesta hirvittää jos joku todella alkaisi tutkivaa uskontojournalismia harjoittamaan.
Mutta perussuomalaisuuden ja luthersäätiöläisyyden imussa näyttävät asiat vain yksinkertaistuvan ja pinnallistuvan: vaikeisiin kysymyksiin tarjotaan yhä helpompia vastauksia ja puuhastelua, jos edes niitäkään. Tai sitten vain yhtä järkkymätöntä totuutta, milloin kenenkin piikkiin.
Yksi asia minua vähän kauhistuttaa Olli ja Marin blogissa. Se on ajatus Uskontojournalistit ry:n perustamisesta. Älkää nyt todellakaan. Varsinainen syöpä koko journalistikunnassa ovat juuri nämä erikoistoimittajien pyhät veljeskunnat ja sisarpiirit. Politiikan toimittajat, taloustoimittajat, kulttuuritoimittajat ja pahimpina urheilutoimittajat. Niin sisäsiittoisia ja kollegiaalisia yhteistyö- ja vallankäyttöorganisaatioita ei tässä maassa juuri ole. Ja tämän sanon entisenä Auto- ja liikennetoimittajat ry:n varapuheenjohtajana.
Tässä suhteessa luotan enemmän laajan yleissivistyksen omaaviin koviin yleistoimittajiin, siis vähän samalla periaatteella kuin ovat yleislääketieteen erikoislääkärit. Tässä olen YLE:n Atte Jääskeläisen linjoilla. Hyvän toimittajan pitää tuntea elämää mahdollisimman laajasti, olla ennakkoluuloton ja olla koko ajan valmis oppimaan uutta. Myönnän että ei näitä kyvykkäitä joka paikan tulipalotoimittajia ole liikaa, mutta ei sitä oppia ainakaan Teologisessa tiedekunnassa saa.
Sillä erikoistumisen suurin vaara on siinä, että se voi vieraannuttaa toimittajan lukijoistaan. Toki tiedon – ja myös uskonnon - popularisointi edellyttää tavanomaista syvällisempää kiinnostusta, tietoa ja osaamista. Mutta mitä syvemmälle journalisti teologiassa tai uskontotieteissä uppoaa, sitä herkemmin hän samaistuu salatun tiedon omaavaan sisäpiiriin tai omaan uskonnolliseen viitekehykseensä – niin kielenkäytössään kuin vallankäyttäjänä. Kun proffat, piispat ja herätysliikejohtajat alkavat olla kavereita, kannattaa kavahtaa. Erikoistumista varten on Teologinen Aikakauskirja – ei sanomalehti.
Tällä kaikella en halua vähätellä Ollin ja Marin ansiokasta yritystä. Kyllä toki uskontojournalismia tarvitaan. Mutta ei se todellakaan helppoa ole, jo yksistään siitä syystä minkä Mikael Pentikäinen oivallisesti kiteytti uskontojen merkityksestä mediassa: ”Uskon myös, että niitä täytyy käsitellä sanomalehdissä. Sehän ei ole ihan helppoa, koska näkymättömän maailman käsittely ei ole perinteisen todistamiseen perustuvan journalismin kovassa ytimessä.”
Mikä siis olisi uskontojournalismin syvin olemus tässä insinööritieteiden ja ekonomian hallitsemassa rationaalisessa todellisuudessa? Olisiko se sen viestin välittäminen, että tässä kovassa maailmassa on kuitenkin jotain pyhää, jotain jota ei voi sanoilla loppuun asti selittää, jotain jota ei tarvitse kovilla faktoilla todistaa.
Ja että tässä maailmassa vielä joku edustaa jotain hyvää, kaiken pahan vastapainona, jotain jonka kuvaamiseen voi käyttää sanoja armo, sielu, henki tai mystiikka, jotain joka nousee esiin viimeistään silloin, kun kuolema vie ja lohdutuksen sanat hiipuvat.
Miten sen piispa Ole Christian Kvaerme kiteyttikään heinäkuussa, kun Oslon tuomiokirkon edusta oli muuttunut kukkamereksi – siis nimenomaan kirkon edusta.
”Se mitä on tapahtunut, sotii kaikkea sitä vastaan, mitä kristillinen usko ja elämä on. Kirkkona meidän tulee nyt keskittyä kertomaan, mitkä ovat perustavanlaatuisia arvoja kirkossamme, uskossamme ja yhteiskunnassamme.”
Niin, mitkä ovat näitä perustavanlaatuisia arvoja, uskon kovaa ydintä? Siitä uskontojournalismissa on viime kädessä kysymys – siis arvoista. Tai sitten niiden puutteesta.
Siinä menee myös kirkon viestinnän ja journalismin raja. Journalismin yksi tehtävä on haastaa kirkko kertomaan näistä arvoista. Mutta vähintäänkin yhtä tärkeää on kertoa, jos kirkko tai mikä uskonto tahansa ei osaa tai ymmärrä omia arvojaan kertoa. Tai jos sen arvot ovat vääristyneet. Tai jos se ei kykene niiden mukaan rehellisesti elämään, edes läheskään.
Journalistin tehtävä on pukea nämä viestit sanoiksi, niin että sen tavallinenkin lukija ja kuulija ymmärtää. Ei se sen vaikeampaa ole kuin antaa sanat asialle, jota sanat eivät useinkaan kykene kertomaan.
Lohdullista on se, että samasta tuskasta on myös kaikki suuri kirjallisuus ja taide syntynyt.
Mutta journalisti vai julistaja - se onkin sitten jo ihan toisen blogin arvoinen asia.
vapaa eläkeläinen, entinen tiedotuspäällikkö ja mm. Kotimaan ja Uuden Suomen toimittaja
P.S. Tämän postauksen innoittamaa keskustelua käydään mm. Kotimaa24:n Käytäväpuheita-blogissa.
P.S. Tämän postauksen innoittamaa keskustelua käydään mm. Kotimaa24:n Käytäväpuheita-blogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti