Sanomain Säätiön Stipendiblogista kannattaa kaivaa esiin vuoden takainen Riikka Haikaraisen postaus Uskontojournalismin kurssi opettaa, miten päästä jumalapuheen taakse. Haikarainen oli 2014-2015 USC Annenbergin Specialized Journalism -maisteriohjelmassa.
Miksi ihmeessä journalistit menevät kipsiin jumalapuheen edessä, Haikarinen kysyy ja viittaa esimerkkinä tv-haastattelun, jossa presidenttiehdokkaat mainitsivat Jeesuksen filosofisena esikuvanaan, mutta toimittajat eivät reagoineet siihen lainkaan.
"Luulen, että kyse on arkuudesta. Vakaumukseen liittyvät suorat
kysymykset tuntuvat intiimeiltä ja tungettelevilta. Tai sitten
toimittaja ei luota omaan uskontotietämykseensä - on parempi ohittaa
aihe kuin vaikuttaa tyhmältä."
Haikarainen kertoo postauksessaan National Public Radion (NPR) toimituspäällikkö Jason DeRosen pitämästä luennosta, jossa tämä korosti, että "uskonnollinen puhe jos mikä ansaitsee tulla
ruodituksi ja läpivalaistuksi, koska sen symbolinen ja kerroksellinen
sisältö avautuu usein vain sisäpiirille. Jos uskontoargumentin
piilotasot jäävät perkaamatta, toimittaja ei pääse haastamaan puhujaa
eikä toisaalta rakentamaan dialogia eri tavoin ajattelevien kanssa."
Blogissa kerrotaan myös kurssi/juttumatkasta Indonesiaan.
- Olli Seppälä -
lauantai 19. marraskuuta 2016
perjantai 18. marraskuuta 2016
Uskontojournalismia työpaikkailmoituksissa
Uskontojournalismi ei ole käsitteenä enää pelkästään akateeminen tai sisäpiiriläinen. Sitä on käytetty viime aikoina ainakin kaksi kertaa työpaikkailmoituksissa yhtenä hakukriteerinä.
Kotimaa haki viime kesän alussa toimittajaa, erityisesti verkkouutistoimittajaa, ja ilmoituksessa mainittiin uskontojournalismi. Valituksi tuli Antti Berg.
Hieman myöhemmin Kirkko ja kaupunki haki uudelle pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteismedialle päätoimittajaa. Myös siinä ilmoituksessa puhuttiin uskontojournalismista.
Valomerkissä (Kirkko ja kaupungin nykyisessä verkkomediassa) hehkutettiin, että uudesta Kirkko ja kaupungista tulee uskontomedian jättiläinen. Päätoimittajaksi valittu tietokirjalija Jaakko Heinimäki sanoo haastattelussaan, että Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät ihan hahmota peruasioita.
Esimerkkinä Heinimäki mainitsee, että moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Heinimäki viitannee lokakuun puolivälin uutisointiin Helsingin hiippakunnan hiippakuntavaltuuston hyväksymästä kannanotosta, jossa se äänin 13-6 sanoi kannattavansa sateenkaariparien vihkimistä ja siunaamista. Monista uutisista sai sen käsityksen, että hiippakuntavaltuustolla olisi asiassa oikeasti päätösvaltaa.
Yhteiskunnan tullessa yhä monikulttiuurisemmaksi ja -uskontoisemmaksi tulevaisuuden työpaikkailmoitukissa uskontojournalistinen osaaminen ja kokemus ei ole enää mikään poikkeus. Toivoa anakin sopii.
Kannattaa laittaa myös merkille, että rekrytointien kautta sosialidemokraattinen Demokratti on saanut kevään ja kesän mittaan runsaasti uskontojournalistista osaamista ja kokemusta - vaikka uskontojournalismi tuskin kuuluu henkilöiden työnkuvan keskiöön - kun sen palveluksessa aloittivat Simo Alastalo (Kirkon tiedotuskeskus) ja Johannes Ijäs (Kotimaa). Demokraatin päätoimittajalla Mikko Salmella on teologin tutkinto ja pappisvihkimys.
Toki teologisen ja uskontotieteellisen koulutuksen saaneita toimittajia työskentelee useissa eri medioissa, mutta uskontojournalismi ei välttämättä ole ollut heidän kohdallaan ääneen lausuttu rekrytointikriteeri.
- Olli Seppälä -
Kirjoittaja työskentelee Kotimaassa julkaisupäällikkönä

Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.
– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.
Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.
– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/uutiset/jaakko-heinimaki-tama-media-on-monille-yhta-kuin-kirkko201d#sthash.5fvfyGB3.dpuf

torstai 9. kesäkuuta 2016
Papit Helsingin Sanomien palstoilla
Selvitin teologian kandidaatintutkielmassani, Papit tapetilla – pappikuva Helsingin Sanomissa vuonna 2015, millaisten aiheiden ympärillä papit esiintyivät maamme levikiltään suurimmassa lehdessä. En jaotellut pappeja yksittäisten kirkkokuntien alle, vaan tarkastelun kohteena olivat kaikki lehdessä esiintyneet papit. Vastaavanlaista aiheiden ympärille rakentuvaa tutkimusta ei papeista tältä vuosikymmeneltä ole. Kaiken kaikkiaan pappeja koskevia artikkeleita löytyi vuoden ajalta n. 230 kappaletta.
Ensimmäisen
esiteltävän aihealueen, moraalit ja säännöt, osalta voidaan todeta, että
papeilla ei näytä olevan suurta sananvaltaa kirkon oppien tai ylempien
auktoriteettien päätösten suhteen. Papit esiintyivät myös kirkon oppien
uhmaajina ja sääntöjen rikkojina. Pappien esiintyminen kirkon tunnustuksen
vastaisen elämäntavan puolustajana voi ihmisen perusoikeuksien toteutumisen
kannalta olla myönteistä, mutta tämä ei välttämättä ole kirkon oman arvopohjan
mukaista. Pappisvirkaan kuuluu velvoite pysyä kirkon tunnustuksessa. Tämän
teeman artikkelit koskivat pääasiassa katolista kirkkoa. Kirkon opit ja pappeja
ylemmät auktoriteetit ovat osa pappien arkea, ja ne määrittävät papin toimintaa
ja työtä. Myös todellisuudessa papit saattavat kyseenalaistaa ja pohtia kirkon
oppien toimivuutta osana työtään, mutta ristiriidat oppien ja vallankäytön
suhteen eivät välttämättä ole jokapäiväistä keskusteluilmastoa kirkossakaan.
Artikkeleissa
esiintyneet papit kannattivat myös sukupuolineutraalia avioliittoa, ja osa
papeista myönsi itsekin kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Kuva papeista on
uudistushaluinen, ja he toivovatkin kirkon menevän eteenpäin kysymyksen kanssa.
Helsingin Sanomat haluaa rajaavalla ja painottavalla uutisoinnillaan korostaa itsekin
kannattavansa liberaalia näkemystä asiasta.
Papit identifioituivat myös seksuaalirikosten ja rahojen kavaltamiseen liittyvien rikosten ympärille. Osassa rikollisuutta koskevissa artikkeleissa henkilön ammattinimike, pappi, on tuotu julki. Ammattinimikkeen julkituomisella halutaan rikkoa käsityksiä papeista, ja herättää keskustelua sekä paheksuntaa pappeja kohtaan.
Lisäksi papit
tulivat esille työnkuvansa kautta. Papin työnkuva sisältää kirkossa tapahtuvia
toimituksia, mutta samalla pappi on asiantuntija ja tukija. Artikkeleita
lukemalla sai monipuolisen kuvan papin työstä myös eri kirkkokunnissa.
Artikkelit papeista turvapaikanhakijoiden puolustajina luonnehtivat pappeja
kristillisen diakonian ja altruismin toteuttajina. Samalla papit kannustavat muitakin
auttamistyöhön. Papit katsovat, että jokainen on yhtä arvokas
henkilökohtaisista taidoista, arkipäiväisistä valinnoista tai
yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta. Turvapaikanhakijoita puolustavat papit
antavat papeista totuudenmukaisen kuvan, sillä toisista huolehtiminen kuuluu
kristilliseen perinteeseen.
Papit
esiintyivät myös elokuvissa, sarjoissa ja kirjallisuudessa. Papit esiintyivät
monissa esille tuoduissa teoksissa moraalisesti vääriä tekoja tekevinä
henkilöinä tai pahuuden edustajina. Viihdeteollisuus ei ole kuvannut pappeja
kovin imartelevassa valossa, etenkin kun erilaisia pedofiilitapauksia alkoi
säännöllisesti esiintymään katolisessa kirkossa. Papit kuvataan monesti
tekopyhinä ja rikollisina. Helsingin Sanomat on valikoinut artikkeleissaan
esitetyt teokset, joten se pystyy vaikuttamaan siihen, mitä lehden lukijat
katsovat tai lukevat.
Henkilökuva-artikkelit
antoivat papeista inhimillisen kuvan. Jokaisella papilla on oma elämäntarinansa
ja omat kokemuksensa, oma arvomaailmansa ja kanta asioihin. Muistokirjoitukset
kunnioittavat pappeina toimineita ja heidän uraansa.
Viimeinen
pappeja koskeva aihealue koski pappien osallisuutta historiallisesti
merkittävissä tapahtumissa. Tällä aihealueella on myös opetuksellinen
ulottuvuus. Tarkoituksena on ollut kertoa historiallisten pappien vaikutuksesta
nykypäivään.
Vuoden aikana
Helsingin Sanomat käsitteli artikkeleissaan pääasiassa katolisen ja
luterilaisen kirkon pappeja. Positiivissävytteisistä artikkeleista erottuivat
suomalaiset luterilaisen kirkon papit, ja negatiivissävytteisistä pääosin
katolisen kirkon papit.
- Ari Minadis -
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
Islamista luopumisen tabu
Yhteisöjen
tiukkuus ja sitovuus ovat olleet uskontojournalististen juttujen aiheena kauan.
Esimerkkinä on käytetty viime vuosina erityisesti meille tuttuja
vanhoillislestadiolaisuutta ja Jehovan todistajia. Kirkosta eroamisesta on
tehty juttu kilometrikaupalla, myös uskonnottomuus on hyväksytty aihe.
Yksi
aihe on kuitenkin ollut vaikea, nimittäin islamista luopuminen. Siihen ei ole
mediassa juurikaan tartuttu, lukuun ottamatta niin sanottua kristillistä
mediaa, joka on mieluusti kertonut islaminuskoisten kääntymisestä kristinuskoon
ja siitä seuraavista vaikeuksista. Nyt myös Yle on tehnyt aiheesta laajan
jutun otsikolla Fatima luopui islamista, mutta ei voi riisua huivia –islamista eroaminen on Suomessa tabu
Jutussa
haastatellut somalitaustaiset ex-musliminaiset puhuvat nimettöminä: "Meidän tarkoituksenamme ei ole lietsoa vihaa islaminuskoa
kohtaan. On kuitenkin monia uskonnottomia muslimeita, jotka eivät tiedä, että
islamista voi ylipäänsä luopua. Se on tabu."
Aivan
pimennossa ex-muslimien asia ei ole. Suomessa islamista luopuneet perustivat
viime vuonna brittiläisen esimerkin mukaan blogin, Suomen ex-muslimit. Blogin perustajat kertoivat tuoreeltaan Kotimaa24:ssä: ”Olemme saaneet yhteydenoton
entiseltä muslimilta, joka oli iloinen tavatessaan muita entisiä muslimeita.
Olemme saaneet myös viestejä muilta, jotka ovat kuuluneet kontrolloiviin
uskonyhteisöihin. Erityisesti olimme yllättyneitä huomatessamme, että
ex-vanhoillislestadiolaisilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin
meilläkin.”
Muslimien
uskonnonvapauteen liittyi myös alkuvuodesta kansaedustaja Päivi Räsänen (kd) hallitukselle
jättämä kirjallinen kysymys uskonnonvapauden turvaamisesta
vastaanottotoiminnassa. Kysymyksestä ei kovin laajasti uutisoitu – miksiköhän?
Räsänen
totesi kysymyksessään: "Uskonnonvapaus on universaali ihmisoikeus, joka
merkitsee oikeutta harjoittaa ja toteuttaa omaa uskontoa, oikeutta
uskonnottomuuteen sekä oikeutta vaihtaa uskontoa. Suomessa perustuslaki turvaa
uskonnonvapauden. Uskosta saa puhua ja sitä saa julkisesti harjoittaa.
Uskonnosta saa myös luopua ja uskonnon vaihtaminen tai uskoon tuleminen on
kaikille sallittua. Mikään uskontokunta ei voi oman jäsenistönsä
uskonnonvapautta rajoittaa."
Kysymyksessään
Räsänen sanoi, että erityisesti on syytä ”puolustaa islamilaisen väestön
oikeutta täyteen uskonnonvapauteen, sillä joidenkin islamin tulkintojen mukaan
muslimilla ei olisi oikeutta vaihtaa uskontoa.”
Median
puhe jonkun uskonnon tai uskonnollisen ryhmän vapaudesta valita uskosta
luopuminen koetaan ymmärrettävästi uskonnon sisällä usein negatiiviseksi tai jopa
aggressiiviseksi puuttumiseksi yhteisön sisäisiin asioihin. Media
leimataan ateismin tai uskonnottomuuden käsikassaraksi ja yhteisöstä
irtautuneet (katkeriksi) luopioiksi, joiden kokemus on epäluotettava.
-
Olli Seppälä -
perjantai 19. helmikuuta 2016
Mitä laadukas uskontojournalismi vaatii?
Tällä kertaa vastauksen otsikon kysymykseen
antaa Kirkko ja kaupunki -lehdessä (ja pääkaupunkiseudun seurakuntien
verkkomedia Valomerkissä) dosentti Johanna Sumiala. Hän sanoo, että
laadukkaaseen uskontojournalismiin vaaditaan kentän, käsitteiden ja historian
tuntemista.
Vastukseen on helppo yhtyä, sillä sama pätee kaikkiin muihin journalsimin erikoisaloihin. Vaikea olisi esimerkksi taloudesta kirjoittaa ilman kentän, käsitteiden ja historian tuntemista.
Haastattelussa Sumiala pohtii uskonnon ja
kulttuurin erottamista toistaan: ”Sanotaan, että tämä on kulttuuria, jolla ei
ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Mielestäni kuitenkin esimerkiksi uskonto
ja sukupuolikysymykset kytkeytyvät aina toisiinsa.”
Sumiala sanoo, että tutkijana häntä ei
ensisijaisesti huolestuta se, kuinka huonosti muita uskontoja tunnetaan, vaan
se, kuinka huonosti ihmiset tuntevat niitä oman ajattelunsa lähtökohtia, joiden
perusteella he tekevät tulkintoja.
Haastattelussa sivutaan lyhyesti myös kysymystä
reiluudesta. Voiko media olla reilu uskontoja kohtaan? Mitä se tarkoittaa?
Sumialan mielestä journalismia ei voi tehdä vain sen mukaan kuinka yhteisöt
itsensä ymmärtävät. Tosin median lähestymistapa ja yhteisön omakuva voivat joutua
ristiriitaan, kuten tapahtui vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä tapahtuneiden
hyväksikäyttötapausten uutisoinnissa.
Jutussa pohditaan myös, onko mediassa tarvetta erityisille uskontotoimittajille. Ylen yhteiskuntatoimituksen päällikkö Riikka
Venäläinen sanoo, että uskonto ei ole Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien
keskiössä, vaikka niistä entistä enemmän kerrotaankin.
Ylellä työskentelee venäläinen mukaan
toimittajina ja tuottajina useita teologeja, mutta erityisiä uskontotoimittajia
ei ole: "On tosin hyvä kysymys, pitäisikö maailman muuttumisen ja uskontojen
korostumisen myötä joidenkin toimittajien erikoistua syvällisemmin
uskonnollisiin asioihin. Tämä on myös resurssikysymys."
- Olli Seppälä -
perjantai 29. tammikuuta 2016
Kuka tekee uutiset? - Sukupuoli, media ja kirkot Euroopassa
Tuoreen
suomalaisen tutkimuksen mukaan media käyttää miehiä yhä asiantuntijoina. Median
haastattelemista asiantuntijoista 72 prosenttia on yhä miehiä. Samassa
tutkimuksessa kävi ilmi, että miespuoliset professorit saavat huomattavasti
enemmän haastattelupyyntöjä kuin naisprofessorit.
Kun
ajattelen omaa kontekstiani uskontojournalismissa, niin myös tällä alalla
painottuu miesvaltaisuus. Etenkin kovista aiheista kuten teologiasta tai
taloudesta puhuttaessa miehet saavat naisia enemmän tilaa.
Myös
päätoimittamani Kotimaa-lehti ja Kotimaa24 haastattelevat useimmiten etenkin
teologisissa kysymyksissä miehiä kuin naisia. Tämä siitä huolimatta, että
korkeasti koulutettujen naisteologien määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Huomioni
mukaan miespuolinen toimittaja haastattelee naisteologia vielä harvemmin kuin
naistoimittaja.
Tämä
sukupuolijako pätee myös monissa asioissa maallisessa mediassa ja niiden aiheissa.
Esimerkiksi miespuoliset kirjallisuuskriitikot kirjoittavat pääasiassa miesten
kirjoittamista kirjoista, naiskriitikot miehiä huomattavasti enemmän myös
naiskirjailijoiden teksteistä.
Päätoimittajana
pyrin siihen, että lehteni löytää aina parhaimman asiantuntijan
haastateltavaksi, en pyri siihen, että haasteltava olisi nainen. Luotan
toimittajiini siinä, että he etsivät parhaan mahdollisen haastateltavan.
Toki
yritän välillä muistuttaa myös siitä, että nykymaailmassa löytyy myös hyviä
naisasiantuntijoita ja päteviä teologeja, jotka ovat naisia. Tätä
kirjoittaessani jouduin kyllä miettimään, pitäisikö minun sittenkin vaikuttaa
vielä aktiivisemmin siihen, että toimittajat löytävät asiantuntija-haastateltavia
myös naisten joukosta.
73
prosenttia suomalaista kuuluu luterilaiseen kirkkoon, mutta piispakunta on yhä hyvin
miesvoittoista, kymmenestä piispasta yksi on nainen.
Olen
ensimmäinen naispäätoimittaja 110-vuotiaan Kotimaan historiassa. Edeltäjieni tavoin en käy saunassa piispojen
kanssa, mutta se on mielestäni pelkästään hyvä asia. Pidän tärkeänä, että
minulla on asialliset välit eri kirkon johtotehtävissä olevien kanssa, mutta
tahdon säilyttää myös riittävän riippumattomuuden suhteessa heihin. Saunaan
menen vain puolisoni kanssa.
Naiseutta
isompi asia minulle on se, että olen tämän lehden ensimmäinen päätoimittaja,
joka on lähtöisin Suomen ulkopuolelta. Olen syntynyt Namibiassa ja elänyt
siellä lapsuuttani. Tarkastelen maailmaa pohjoisen Euroopan lisäksi eteläisen
Afrikan näkökulmasta. Kansallisuuteni on FinnNam. Taustani
seurausta on, että tunnistan syvästi etuoikeutetun asemani
pohjoiseurooppalaisena ihmisenä, enkä pelkästään sukupuoleen liittyvissä
kysymyksissä.
Naisten
määrä johtotehtävissä kasvaa sekä kirkossa että mediassa vuosi vuodelta. Kun
osallistun suomalaisten päätoimittajien tapaamisiin, meitä naisia on tästä
joukosta jo noin kymmenen prosenttia. Muutama vuosi sitten meitä oli vain viisi
prosenttia.
Kokemukseni
mukaan kirkollisissa johtotehtävissä tai median johtotehtävissä olevat naiset
eivät ole erityisen kannustavia toisiaan kohtaan. Hillary Clinton sanoikin
ulkoministerinä toimiessaan, että jokaisen johtotehtävissä olevan naisen pitäisi
kasvattaa itselleen sarvikuonon nahka. Joskus minusta on tuntunut, että olen
tarvinnut tätä nahkaa erityisesti suhteessa muihin naisiin.
Peruskysymykseen
siitä, kuka tekee uutiset vastaan, että sekä miehet että naiset tekevät
uutiset. Miehet
ovat edelleen uskontoja koskevien uutisten keskiössä, sitä varmemmin, kun ne
käsittelevät kyseisten yhteisön johtoa.
Tämä
miesvaltaisuus nousi esille esimerkiksi toissapäivänä, kun osallistuin islamia
koskevaan toimittajakoulutukseen. Kun meille näytettiin kuvia eri islamin
ryhmittymien johtajista, kuvissa esiintyi vain parrakkaita miehiä. Samalla
lailla miesvaltaisuus nousee esille, kun katson kirkkoni piispainkokousta.
Siinä heitä on aina rivissä, harmaantuneita miehiä parroissaan.
Mutta
vastaus on, että myös naiset tekevät uutisia, sillä Pohjoismaissa naiset
kirjoittavat valtaosan uutisista. Toimittajien enemmistö on naisia.
Tahdon
korostaa sitä, että en näe unettomia öitä media-alalla sukupuoleni tähden, vaan
yöni ovat unettomia siksi, että koko media-ala ja ammattitaitoinen journalismi
on uhattuna. Yhä
harvempi on valmis maksamaan journalistisesti tehdyistä sisällöistä, ole ne
sitten tehty digitaaliseen muotoon tai paperille.
Olen
erittäin huolissani siitä, minkälaista informaatiota tulevaisuudessa on jaossa
ylipäätään, mutta erityisesti myös siitä, onko uskontojournalismia mahdollista
tehdä jatkossa. Jos
kukaan ei ole valmis maksamaan ammattitaidosta, niin mitä tulevaisuudessa
kerrotaan kristillisistä kirkoista tai islamista?
-
Mari Teinilä-
Pyydetty
puheenvuoro Euroopan Kirkkojen Konferenssin ja Maailman kristillisen
mediajärjestön (CEC WACC) online -konferenssissa 29.2.
perjantai 22. tammikuuta 2016
Erilainen näkökulma vuoden uskontouutisiin
Vuoden
uskontouutisten valinta riippuu näkökulmasta. Suomessa uutisia on listattu myös
sen mukaan miten ne kertoivat eräästä ei niin pienestäkään yhteisöstä, Jehovan todistajista. Heitä
on näillä raukoilla rajoilla noin 17 000.
Listauksen
takana on verkkosivusto Johanneksenpoika.fi, joka kertoo ”uutisia
Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista”. Näkökulma on avoimen kriittinen,
mistä liikkeen viralliset edustajat eivät arvatenkaan erityisemmin pidä.
Johanneksenpoika.fi
nostaa vuoden ”jehovantodistajuutiseksi” Aila Ruohon kirjan Vartiotornin
varjossa (Atena). Se herätti mediassa laajemminkin huomiota. Toisena uutisena
Johanneksenpoika.fi nostaa esiin tiedon, jonka mukaan Jehovan todistajat
supistavat toimintaansa Suomessa. Samanlainen supistaminen tapahtuu maailmalla
laajemminkin. Myös pedofiliauutiset eritoten Australiasta nostivat Jehovan
todistajat julkisuuteen.
Lue
Johanneksen pojan vuosikatsaus 2015
Kiitettävällä
tarmolla ja perinpohjaisuudella laadittu katsaus tuo erilaisen, virkistävän
näkökulman uskontouutisiin. Suomalaiselle uskontojournalismille löytyi jälleen yksi katvealue.
- Olli
Seppälä -
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)